Armeliaisuutta alastomalle

Yksi ensimmäisistä seksuaalineuvojakoulutuksemme kotitehtävistä oli riisuuntua alasti ja katsoa itseämme armollisesti ja hyväksyen – jopa ihaillen. Niinpä seison kirkkaassa päivänvalossa tutkimassa alastonta kehoani peilistä. Minä, joka en ole koskaan tuntenut oloani mukavaksi omissa nahoissani enkä ole halunnut täysin antautua toisten tai edes omalle katseelleni ilman vaatteita; aina on ollut esimerkiksi kilo, kaksi, kolme (tai esikoisen jälkeen reilut kolmekymmentä kiloa) liikaa, että voisin katsoa vartaloani lempeästi ja hyväksyen, saati ihaillen, tai että voisin uskoa minulle lausutut kohteliaisuudet totena. Naiseuden mittariksi jossain varhaisteiniydessä nostamani rinnatkin ovat minut mielestäni pettäneet, kun eivät suuremmaksi kasvaneet. Olen monien muiden tapaan saanut kanssaihmisiltä satunnaista vahvistusta omalle negatiiviselle käsitykselleni näistä molemmista – sekä liikapainosta että rintojen pienuudesta – varhaislapsuudesta aina tänne keski-iän kynnykselle.

Eräällä sukulaisellamme oli kyläillessään tapana arvostella kaikki talomme naiset sanomalla ”oletpa sinä lihonut viime näkemästä”, ja osani kommenteista sain tietysti minäkin sisarusparven pyöreäposkisena kuopuksena. Ymmärrän nyt, että hän purki ilkeillä kommenteillaan todennäköisesti vain omaa pahaa oloaan tai toisti kuin automaattiohjauksella omilta vanhemmiltaan saatua mallia toisten ihmisten ulkonäön arvostelusta, mutta en minä sitä lapsena ymmärtänyt. Tämän sukulaistädin sammakoiden lisäksi kuulin lapsena ja nuorena myös seuraavaa: ”Niina se on muistanut olla ruoka-aikaan kotona”, ”tämä tyttö se painoi jo vauvana kuin kasa rautanauloja” ja ”eihän tyttö voi painaa noin paljon”. Vielä aikuisenakin olen kuullut muun muassa ”kroppa vaan ei oo siun vahvuus”, ”ok, kunhan et paisu ihan taikinaks” ja ”ethän sinä ole nainen, kun ei sinulla edes ole tissejä”. Kun otan huomioon sen, että suuri osa minun kehooni kohdistuneista toisten ihmisten katseista on lapsuudesta saakka ollut kovin negatiivisia sävyltään, ymmärrän, että positiivisen ja armollisen kehonkuvan muotoutumisessa ja itseni hyväksymisessä on kohdallani ollut paljon haasteita. Arvostelevat ja vähättelevät kommentit ovat syöneet pohjan kaikilta niiden välissä ja jälkeen tulleilta lempeiltä ja hyväksyviltä kommenteilta, koska olen jäänyt kiinni negatiivisiin ja katsonut itseäni niiden kautta ja läpi; aivan kuin en olisi edes itse rakentanut omaa kehonkuvaani vaan antanut muiden tehdä sen puolestani ja oppinut tuomitsemaan heidänkin tuomitsemat osat itsestäni.

Kääntelehdin ja vääntelehdin yhä kotitehtävää suorittaessani peilin edessä, kallistan päätäni ja katson huolellisesti jokaista kurvieni ja suorieni peiliin piirtämää kuvajaista. Talvenvalkean hipiän heijastus miltei häikäisee. Hymähdän. Huomaan, että parikymppisenä koetun ensimmäisen raskauden maalaamat tiikerinraidat kupeissa ja rinnoissa ovat nykyisin miltei metallinhohtoiset. Muistan tuolloin seuranneeni kauhulla violetinsinisinä näyttäytyneiden raskausarpien kasvua muutoin virheettömällä ihollani. Nyt ne ovat heleitä ja melkein huomaamattomia. Käännyn selin peiliin ja kurkistan näkymää oikean olkani yli. Yläselkääni peittää laaja tatuointi, jonka värittämisen muistan sattuneen niskanikamien kohdalta niin kovin, että tuntemus oli lopulta liki orgastinen. Hymähdän uudestaan. Oman takamuksen tiirailu peilin välityksellä puolestaan nostaa mieleen teinipoikien kommentit siitä, miltä ”perse näytti viisnollaykkösissä”. Takamukseni on monesti sanottu olevan hyvä, mutta iso. Mitä ikinä se sitten tarkoittakaan. Hymähdän vielä pulleille pakaroillenikin. Käännyn sitten takaisin lähtöasentoon kasvot peiliin päin. Korjaan vielä ryhtiä, lasken painon molemmille jaloille ja asettelen kädet ensin rintojen alle ristiin, sitten vyötäisille molemmin puolin kehoa. Vahva olo, voimakaskin. Nyökkään napakan päättäväisesti ja katson itseäni silmiin; tämän kehon aion oppia hyväksymään sekä sitä arvostamaan.

Tämän kehon aion oppia hyväksymään

Rakkaassa, mutta liian vähälle jäävässä harrastuksessani valokuvauksessa näen kauneutta kaikissa inhimillisissä kuvauskohteissani; pyrin mielellään aivan iholle ja liki, jotta saisin ikuistettua sen aidon ja peittämättömän kauneuden, joka kaikista mielestäni huokuu. Miksi en siis ole koskaan nähnyt sitä itsessäni? Olisinko nähnyt, jos en olisi tiennyt itseäni katsovani? Olisinko löytänyt sen jo, jos minulle ei olisi aina tolkutettu ylipainostani lapsena tai muistutettu puutteistani vielä aikuisena? Miksi en ole osannut sivuuttaa kommentteja tai jättää niitä omaan arvoonsa? Ehkä löydän lopulta vastauksen näihinkin kysymyksiin matkani varrella.

Puen vaatteet takaisin päälleni ja siirryn peilin edestä pöydän ääreen pohtimaan toista, myös katseeseen liittyvää kotitehtäväämme, jossa piti miettiä lapsuuden aikaa ja sitä, kuka minua tuolloin oli katsonut ja miten. Pohdin lapsuudessa minuun kohdistuneita katseita pitkään ja hartaasti. Lopulta muistin olleeni hyväksyvien katseiden kohteena, kun menestyin koulussa tai voitin piirustuskilpailun. Tuomitsevien katseiden kohteena olin varsin usein edellä kuvatun kaltaisissa painooni liittyvissä tilanteissa tai kun jäin kiinni ehkäisypillereistä 15-vuotiaana tai kun kirosin kovaan ääneen isosiskon rippijuhlissa kuralätäkköön kaaduttuani (kolmevuotiaana). Tässä kotitehtävässä piti lopulta katsoa omaa lapsi-minäänsä lempeästi ja hyväksyvästi. Minulta pääsi jostain syystä tässä kohtaa tehtävää itku. Annoin sen tulla ja hymyilin sitten kyynelten läpi sille kolmevuotiaalle äkäpussille rapaisessa hörhelömekossaan.

Matkani seksuaalineuvojakoulutuksessa on vasta alussa, mutta olen jo enemmän avoinna itselleni ja valmiimpi itseni hyväksymiselle kuin koskaan aiemmin.

Miten sinä katsot itseäsi ja miten sinua katsotaan tai on katsottu?

-Niina

P.S. Kuuntele tämä kirjoitus ja siihen liittyvät pohdinnat Mitä kuuluu, kympin tyttö? -podcastissa: S2, E1 – Armeliaisuutta alastomalle (Mitä kuuluu, kympin tyttö -podcastin toinen kausi)