Rajoitettu, valvottu, hävetty, passiivinen objekti, vai vapaa, vapautunut, varma, aktiivinen subjekti? Pitkä matka on varmasti viimeisten noin sadan vuoden aikana kuljettu, mutta ylisukupolviset sukupuoliroolikäsitykset haastavat myös nykynaista – ja -miestä. Varsin mainiosti toteutettu Seksi-Suomen historia -dokumenttisarja (Yle Areena, 2017) juoksuttaa katsojaa läpi naimaluvan kiertäjien aikojen, haureuden harrastajien ja laittomien aborttien vuosikymmenten, ohi Helsingin naisten siveyttä rapauttaneiden olympialaisten, yli seksuaalisen vallankumouksen ja pornotakavarikoiden, ja lopulta kohti nykypäivää. Dokumenttisarja tarkastelee seksuaalisuutta ja sukupuolia lähinnä vain mies-/nais-binäärin ja heteronormatiivisuuden lähtökohdista, kuten teen tässä artikkelissa minäkin.
Vähintäänkin vielä 1900-luvun alkupuoliskolla – ja vähän sen ylikin – seksuaalisesti avoin, utelias ja aktiivinen nainen on Suomessakin leimattu hulluksi, mielipuoliseksi ja jopa rikolliseksi samaan aikaan, kun nuorille miehille vaikkapa maksullisen seksin ostaminen ja ”naisissa käynti” muutenkin on saatettu nähdä jopa eräänlaisena miehuuskokeena ja vähintäänkin sulkana hatussa. Naisille ei vapauksia seksuaalisuuden ilmaisuun ja toteuttamiseen tietenkään voinut tuolloin myöntää, koska haluttiin ainakin olla varmoja siitä, että naisten kantamat jälkeläiset todella olivat näiden aviomiesten siittämiä tai että naapurin pojalle naitettava tyttö todella oli impi ennen avioliiton satamaan purjehtimista. Kertoipa äitini kuulleensa vielä 1960-luvulla ikäistensä naisten ei-toivotuista ja syvästi hävetyistä avioliiton ulkopuolisista vahinkoraskauksista, joita kurevöin yritettiin peitellä viimeiseen saakka. Ja kylillä puhuttiin. Ja juoruttiin. Ja paheksuttiin. Kuinka se nyt noin maineensa pilasi?
Seksi-Suomen historian katsottuani jäin pohtimaan, olemmeko oikeastaan tulleet edes kovin kauas noista kalkkeutuneista käsityksistä naisten ja miesten seksuaalisuudesta ja sukupuolirooleista? Yhä edelleen tyttöä, jonka seksielämästä vuotaa tietoja (tai ehkä ennemminkin luuloja) ikätovereiden keskuuteen vaikkapa yläkoulussa on todennäköisimmin monien puheissa huora, kun taas seksuaalisesti aktiivinen poika saa kavereiltaan uteliaita kyselyjä, ihailua ja selkääntaputuksia – saattaapa hän jopa nostaa ”markkina-arvoaan” häntä tavoittelevien silmissä. Tyttö taas saanee halventavia kommentteja, suoria ehdotuksia seksistä tai jopa sopimatonta intiimialueiden koskettelua osakseen. Voi käydä jopa niin, että tyttöä ei enää nähdä tai katsota hänen itsensä vuoksi vaan hänet nähdään laukeamisvälineenä, hyödykkeenä ja häntä katsotaan pelkän seksin toivossa. Emme siis näytä varsinaisesti irtautuneen ainakaan täysin noista pölyttyneistä, oletetuista sukupuolirooleista ja oman seksuaalisuuden toteuttamisen tiukan vanhoillisesta normistosta. Tästä(kin) todisteena mainittakoon muun muassa vuoden 2020 audiokilpailu Shortdoxin voittaneen Nea Lundströmin kokemukset seksuaalisen väkivallan kokemisen jälkeen ja hänen omaelämäkertainen teoksensa #HUORA.
Nykynuoria, joita siis yhä huoritellaan, kasvattavat pääasiassa 60-80-luvuilla syntyneet, joita puolestaan ovat kasvattaneet arviolta 40-60-luvuilla syntyneet. Kukin näiden sukupolvien edustaja on jossain määrin oman aikansa arvojen ja normien tuote – yksilöstä riippuen niistä enemmän tai vähemmän irti pyristellyt tai sinne jämähtänyt. Kun pääsin pohdiskeluissani tähän saakka, aloin miettiä ylisukupolvisuuden painoa monessa muussakin seksuaalisuuteen liittyvässä asiassa kuin vain yllä kuvatussa mahdollisen seksuaalisen aktiivisuuden lyömässä leimassa. Kehonkuvaan liittyen olin sitä jo jonkin verran pohtinutkin ja huomannut valitettavasti itsekin sortuneeni joskus arvostelemaan omaa kehoani oman tyttäreni kuullen – niin se negatiivisen kehonkuvan taakka saadaan taas siirrettyä seuraavalle kantajalleen, joka toivottavasti on äitiään viisaampi eikä tee itselleen samaa, saati laita vahinkoa enää kiertämään. Poikien ja miesten maailmasta ensimmäisenä mieleen nousi sukupolvelta toiselle siirtyvä ainainen ”lätkäjätkyyden” ja muiden runopoikaa perinteisempien miestyyppien ihannointi oikeanlaisen maskuliinisuuden ilmentyminä. Juhani Brander kirjoittaa näistä koukuttavassa ja silmiä avaavassa esseekokoelmassaan Miehen kuolema: pohdintoja maskuliinisuudesta (WSOY, 2020). Brander valottaa esseissään perinteisen maskuliinisuuden arvojen, normien ja ilmaisun potentiaalista vahingollisuutta kaikkien sukupuolten kannalta ja muistaa siinä samalla katsoa myös itseään ja omaa miehistä menneisyyttään raikkaan kriittisesti.
Joskus pelkkä seksuaalisuudesta puhuminen voi joutua pyristelemään pois ylisukupolvisesta tyrmästä, kuten kävi minun kohdallani nyt helmikuussa 2021, kun oma äitini olisi suonut minun puhuvan pienempään ääneen juuri aloitetuista seksuaalineuvojan opinnoistani heidän asuntonsa oviaukossa seistessäni – etteivät vain naapurit ja ohikulkijat satu kuulemaan! Hui sentään! Minua tämä hieman huvitti, mutta kun miettii seksuaalikasvatuksen historiaa, ei ole mikään ihme, että näistä asioista ääneen puhuminen saa 1950-luvun alun lapsen korvat punoittamaan. Heidän lapsuutensa aikaan minun kaltaiseni kovaan ääneen seksuaalisuuden saloista huuteleva nainen olisi todennäköisesti passitettu jonkinlaisiin mielentilatutkimuksiin, sukupuolitautiklinikalle testeihin ja ehkä jopa varmuuden vuoksi steriloitu – ettei vaan äpäröitä intoutuisi kantamaan ja toisten naisten miehiä vikittelemään. Herra varjele!
Yritin seuraavaksi viedä seksuaalisuuden ylisukupolvisuuden taakan hahmottamisen ja ymmärtämisen aina yökerhojen hämyyn saakka. Entäs jos parikymppisiä naisia tanssilattialla luvatta kähmivät kuusikymppiset miehet ovatkin vain oman sukupolvensa seksuaalikasvatuksen (puutteen) uhreja? He luulevat toimivansa hyväksyttävällä tavalla, koska heidän nuoruudessaan kunnialliset nuoret naiset eivät keikistelleet napa paljaana yökerhojen/tanssilavojen tanssilattioilla; vähäpukeiset ja keimailevat naiset olivat tuolloin miesten otettavissa, rahalla tai ilman. Tämä ajatusketju ei kyllä äitini edelläkuvailtujen hyssyttelyjen lailla enää hymyilyttänyt – osittain omien huonojen tanssilattiakokemusteni vuoksi. Ylisukupolvisen kuorman seksuaalisuuteen liittyen jaksaa vielä yrittää ymmärtää urautunutta kehää kiertävissä keskusteluissa omien vanhempiensa kanssa, mutta seksuaalisen koskemattomuuden rikkomisessa menee täyden ymmärryksen raja. Lukutaito se on todennäköisimmin 50-luvulla syntyneilläkin. Ja jos ei lukutaitoa, niin varmasti on radiosta tai “kyliltä” kuullut seksuaalioikeuksista ja siitä, mikä lain mukaan on nykyisin sallittua tai kiellettyä. Tai vähintäänkin on korvat, jotka kuulevat, kun vasten tahtoaan kourittu nainen siellä tanssilattialla sanoo ”lopeta” tai ”ei”.
Jos näitä menneisyyden nuoria kuitenkin voi edes yrittää hetken ymmärtää oman aikansa tuotteina, niin mikä sitten selittää seksuaalisen tasa-arvon aikana syntyneiden ja kasvaneiden vastaavanlaisen törkeän käytöksen? Ja kuinka monta sukupolvea täytyy ylittää ennen kuin kuorma saadaan lopullisesti purettua? Lisäksi, voivatko kaikki ihmiset koskaan täysin turvallisesti ilmaista ja ilmentää omaa seksuaalisuuttaan vailla esimerkiksi seksuaalisen väkivallan pelkoa – mihin saakka avoimuudella, koulujen ja kotien seksuaalikasvatuksella ja seksuaalisuudesta puhumisella kunkin ikäryhmän ymmärtämällä tavalla voidaan päästä, jos kauneimpana tavoitteena on kaikille turvallinen ja aidon tasa-arvoinen yhteiskunta?
Melko monta kysymystä jäi roikkumaan ilmaan jo pelkän (binäärisen/heteronormatiivisen) sukupolvitaakan pohdiskelusta – kuinka monta niitä olisikaan, jos olisin pohtinut asiaa muunsukupuolisten näkökulmasta tai sekoittanut uskonnot mukaan samaan keitokseen?
Voit myös kuunnella tämän artikkelin ja siihen liittyvää pohdintaa Mitä kuuluu, kympin tyttö? -podcastissa: https://anchor.fm/niina-holopainen/episodes/Seksuaalisuuden-ja-sukupuoliroolien-ylisukupolviset-vankilat-este0p
Mitä kuuluu, kympin tyttö? 