Sisäisen sabotaattorin elämänkaari ja ansaintalogiikka

Olet ehkä kuullut turvallisista ja turvattomista kiintymyssuhteista ja siitä, miten monissa ihmissuhteisiin liittyvissä tilanteissa toimiminen tai niistä selviäminen voi olla kiinni siitä, millainen oma varhaislapsuuden kiintymyssuhde on ollut. Lyhykäisyydessään erilaiset kiintymyssuhteet voisi kuvailla näin: turvallisessa kiintymyssuhteessa lapsi luottaa siihen, että hänen tarpeisiinsa ja kielteisiin tunteisiin vastataan ennakoitavalla, empaattisella ja turvallisella tavalla, kun taas erilaisissa turvattomissa kiintymyssuhteissa lapsen tarpeisiin tai kielteisiin tunteisiin ei reagoida mitenkään – tai reagoidaan vaihtelevalla tai pelottavalla tavalla. Luonnollisesti, turvallisessa kiintymyssuhteessa kasvanut lapsi on todennäköisemmin aikuisenakin itsevarmempi, sosiaalisempi, luottavaisempi ja tunneilmaisultaan eheämpi kuin turvattoman kiintymyssuhteen tuotos. Turvattomassa kiintymyssuhteessa (tai useammassa) kasvaminen voi tarkoittaa sitä, että ihminen on vielä aikuisenakin vetäytyvä, ylireipas pärjääjä, liioitellun mukautuva, huonolla itsetunnolla varustettu itsensä vähättelijä tai esimerkiksi dominoiva käskyttäjä.

Lapsuuden kiintymyssuhteiden jäljet (fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset) kantavat siis melko varmasti aikuisuuteen esimerkiksi ihmisen suhtautumisessa omaan itseensä tai suhteessa kanssaihmisiin (ystäviin ja kumppaneihin) – vaikutus voi tietenkin näkyä myös siinä, millaisen kiintymyssuhteen itse muodostaa omaan lapseensa.

Kiintymyssuhteiden ja ihmissuhdekiemuroiden pohdinnasta innostuneena haluan kutsua sinut kanssani hieman synkälle elämysmatkalle – tosin vain kuvittelun tasolle. Toivottavasti pysyt matkassani tämän artikkelin loppuun saakka ja jatkat keskustelua kanssani, mikäli tämä mielikuvitusmatka herättää sinussa ajatuksia. Ennen matkamme alkua haluan vielä muistuttaa siitä, että seuraava sisäisen sabotaattorin elämänkaaren kuvaus on tietenkin vain yksi mahdollinen esimerkki lukemattomien joukossa.

Sisäisen sabotaattorin synty ja kehitys

Kuvittele, että olet aina ajatellut, ettet ole minkään arvoinen, olipa kyse huomiosta, onnesta tai vaikkapa perjantaiherkuista – et ainakaan, jos et ole ensin tehnyt jotain erityistä ne ansaitaksesi. Lapsena sinut huomattiin ja hyväksyttiin vain silloin, kun voitit koulujenvälisissä hiihtokisoissa, mutta muun ajan olit kuin osa kodin tapetoitua seinää – näkymätön. Mikäli osoitit pettymyksesi hävitystä hiihtokilpailusta itkemällä, sinun käskettiin lopettaa kyynelten vuodattaminen. Niinpä aloit vaatia itseltäsi vain voittoja, vähempi ei kelvannut, koska voitto oli yhtä kuin nähty ja hyväksytty sinä – häviäjänä et ollut mitään ja itkijää ei kannateltu. Tätä tietä jatkaneena, itsellesi vuosien mittaan varsin ankaraksi kasvaneelle aikuiselle tämä armottomuus tarkoittaa nykyisin lievimmillään sitä, ettet anna itsellesi lupaa rentoutua ja herkutella raskaan työviikon lopuksi ennen kuin olet suorittanut pakollisen perjantaisiivouksen ja käynyt vähintäänkin juoksemassa viikon pisimmän juoksulenkin.

Tällaiseen aikuisuuteen matkatessasi olet siis aina pyrkinyt pärjäämään (täydellisesti) ja ollut kovin ankara itsellesi. Sisäinen ääni, joka sanoo, ettet ansaitse mitään, jos et ole ensin tehnyt sitä, tätä ja tuota on tullut kovin tutuksi vuosien varrella. Olet kaikessa itsekritiikissäsi, armottomuudessasi – jopa ajoittaisessa häpeässä – kasvanut myös eräänlaiseksi rakkauden kerjäläiseksi. Hyväksyntää ja rakkautta saadaksesi olet tietenkin pyrkinyt miellyttämään ja mukautumaan – olemaan rakkauden arvoinen. Sattuipa tälle epävarmuuksien tiheikössä kiemurtelevalle tiellesi myös narsistinen kumppani, jonka aitoa rakkautta et voinut ansaita vaikka päälläsi olisit seisonut. Tässä vaiheessa aloit olla omasta arvottomuudestasi melko lailla vakuuttunut; narsistin kanssa kulkiessa vuoristoradassa tulee aina se entistä jyrkempi alamäki huikean nousun jälkeen. Jyrkkien alamäkien pohjalla olit aina entistä varmempi omasta arvottomuudestasi. Onnistuit lopulta pääsemään pois tästä pelottavasta kyydistä, mutta takerruitkin seuraavaan, pelastusköytenä näyttäytyvään suhteeseen, joka sekin oli täysin väärä sinulle tai ainakin väärin perustein aloitettu yritelmä, jonka väistämätön loppu oli jo suhteen alussa ennustettavissa. Suhde päättyi. Tässä vaiheessa sisäinen sabotaattorisi oli saanut sinut täysin vakuuttuneeksi siitä, ettet ansaitse onnea.

Tämä omasta arvottomuudesta varmistuminen on johtanut nykyisyydessäsi jopa siihen, että löydät itsesi välillä sabotoimasta vihdoin kohdallesi osunutta tervettä ihmissuhdetta. Päädyt työntämään kumppaniasi kauemmas, koska et ajattele ansaitsevasi onnea. Itse asiassa, et ehkä edes huomaa onnea, tai säikähdät sitä, koska olet aina ajatellut, ettet sellaista ansaitse. Sisäinen sabotaattorisi kehottaa siis rikkomaan ehjää, jotta voisit palata aiemmin jonkinlaista turvaa tarjonneeseen tuskaan ja itsesi sättimiseen ja vähättelyyn. Niin kummalliselta kuin tämä saattaa muista kuulostaakin, niin tuttu kurjuus on omassa mielessäsi helpompi hallita ja hyväksyä kuin uusi ja tuntematon onni.

Itsemyötätuntoa sisäiselle sabotaattorille ja sen kantajalle

Puhuimme viime viikon seksuaalineuvojakoulutuksessa kiintymyssuhteiden ja seksuaalisuuden lisäksi myös itsemyötätunnosta, joka voisi toimia täsmälääkkeenä edellä esitellyn sisäisen sabotaattorin kanssa selviytymisessä. Itsemyötätunnosta oli sattumoisin heti koulutusta seuraavana päivänä (alunperin Sport-lehdessä ilmestynyt) artikkeli Helsingin Sanomissa otsikolla Itsemyötätunto on mielen supervoima ja sitä voi kehittää (HS, 27.3.2021). Kyseisessä tekstissä itsemyötätunto määriteltiin seuraavalla tavalla: “Itsemyötätuntoisesti itseensä suhtautuva muistaa, ettei kukaan ole täydellinen, ja hän puhuu itselleen samalla tavalla kuin puhuisi hyvälle ystävälleen.” Itsemyötätunto ei tietenkään sulje pois tervettä itsekritiikkiä, joka johtaa parhaimmillaan siihen, että pieleen menneestä tilanteesta oppii jotain hyvää tulevaisuuden varalle. Liiallinen itsekriittisyys taas murentaa varmasti pohjaa mahdollisuudelta hyvään elämään.

Kaikki eivät ole empaattisia edes kanssaihmisiään kohtaan, mutta myötätunto omaa itseä kohtaan se vasta vaikea laji näyttää olevankin! On ehkä helpompi oppia osoittamaan myötätuntoa toisia kohtaan vaikkapa koulussa opitulla ja yhteiskunnassa hyväksyttävällä tavalla, mutta jos ei ole esimerkiksi koskaan saanut osakseen hyväksyvää ja myötätuntoista kohtelua kotona tai ihmissuhteissaan, voi jotenkin päätyä kirjoittamaan itsensä ulos empatian piiristä. Lisäksi, en muista ainakaan itse tehneeni itsemyötätuntoharjoituksia koulun penkkiä kuluttaessani, mutta jonkinlaisia draamallisia (ja tosielämän) toisiin ihmisiin kohdistuneita empatiaharjoituksia kylläkin.

Kuka tai mikä opettaisi meille itsemyötätuntoa? Edellä mainittuun artikkeliin haastateltu työterveyspsykologi Ronnie Grandell kehottaa jokaista harjoittelemaan myötätuntoa itseä kohtaan miettimällä ensin, kuinka lohduttaisi ja kannattelisi omaa ystävää epäonnistumisen tai vastoinkäymisen hetkellä ja toimimalla sitten samoin itsensä kanssa. Itseä voi ja kannattaa siis lohduttaa samoilla sanoilla kuin ystävääkin. Mikään ei estä myöskään halaamasta tai silittämästä itseä epäonnistumisen hetkellä – tai kirjoittamasta vessan peiliin pinkillä huulipunalla “olet ihana ja riität”, joka muistuttaisi tästä liian helposti unohtuvasta asiasta joka aamu hampaita harjatessa.

Milloin sinä viimeksi kehuit tai vaikkapa lohdutit itseäsi? Jos et koskaan, niin voisitko kuvitella ottavasi sellaisen vaikkapa viikoittaiseksi rutiiniksi?