Monogaaminen parisuhde, kirkkohäät ja pari lasta, oletan? Rakkaudella, N. Ormi ja O. Letus

Elämämme alkutaipaleella olemme kaikki luulleet olevamme yhtä vanhempiemme kanssa, kunnes ymmärrykseemme on joskus toisen elinvuotemme aikana mahtunut se tosiasia, että olemme oikeasti omia erillisiä itsejämme. Jostain näiltä main alkaneen itsenäistymistaipaleen varrella olevien uhmailujen ja teiniangstien jälkeen suurin osa meistä (aikuiseksi luokiteltavista) on myös lopulta itsenäistynyt siinä määrin, että on muuttanut pois kotoa ja rakentanut itselleen lapsuudenkodista erillisen elämän – ehkä jo useampiakin. Olemmeko pakanneet huoltajien hoivista lähtiessämme heidän odotuksensa ja oletuksensa yhteen muuttolaatikoista kipposten ja kupposten seuraksi? Ja mitä teemme tälle mahdollisesti varsin painavalle muuttolaatikolle omaan kotiin päästyämme? Hautaammeko varaston perille kämpän seuraavan omistajan hävitettäväksi vai purammeko elämäämme ja omaa kotiamme koristamaan? Osaammeko oikeasti aloittaa itsemme näköisen elämän? Uskallammeko olla avoimia valinnoistamme huoltajillemme edes aikuisina? Pelkäämmekö tuottavamme vanhemmillemme pettymyksen vääränlaisilla valinnoillamme tai olemalla oletustenvastainen?

Iso osa meistä kunnioittaa omia vanhempiaan siinä määrin, että sietää ainakin vielä varhaisaikuisuudessaan mahdollisesti toistuvat tyttö- ja poikakaveriutelut lapsuudenkodissa käydessään ikään kuin osana tavanomaista protokollaa; vaivautuneet hiljaisuudet joulupöydässä kuuluvat menuun, kun ”sitä oikeaa” ei olekaan vielä parikymppisenä löytynyt vanhempien ahkerasta kyselystä huolimatta. Vuosien edetessä kyselyt koskevat todennäköisimmin avioitumista – mikäli sopiva puoliso on jo löytynyt – tai jatkavat iän ikuista jankkausta sen oikean puuttumisesta. Kaikkia näitä kyselyjä seuraa useimmiten vielä sarja toimintaohjeita erilaisiin kumppaninlöytämistilanteisiin, sopiviin avioitumisajankohtiin tai jopa hääpaikkoihin liittyen. Tässä vaiheessa ei ole välttämättä päästy juhlapöydässä vielä alkupaloja pidemmälle, mutta ota toki vähän rosollia sillin painikkeeksi ja vastaa vielä pariin kysymykseen ennen kinkkua. Jos sitten on käynyt joidenkin mielestä niinkin onnekkaasti, että oma lapsukainen on puoliskonsa löytänyt (ja avioitunut), on vihdoin aika aloittaa lapsenteosta puhuminen. Ja ehkäpä myös suoralta kädeltä päivittely siitä, miksi a) sitä ei ole vielä aloitettu tai b) siinä ei ole vielä onnistuttu. Koko ajatus ja käsite ”lapsenteko” on jo nykyihmiselle järjenvastainen – niitä saadaan, jos kaikki menee toivotusti – jos siis halutaan yrittää – tai sitten ei saada tai edes yritetä saada. Kaikessa on keskiössä mahdollisten haasteiden lisäksi mukana olevien osapuolien oma tahto ja oikeus päättää asioistaan.

Kaikki nämä edellä kuvatut utelut ovat kaikessa tuttuudessaan käsittämättömän typeriä, tungettelevia, erityisen paljon olettavia ja ihan puhtaasti väärin; kaikki suhteet ja niiden toteutusmuodot ovat vain niiden suhteessa elävien asia. Tai jos ihminen elää omasta tahdostaan yksin, on se hänen oma asiansa ja päätöksensä. Kaikki nuo utsimiset perustuivat myös siihen binääriseen (ja kristilliseen) heteronormatiiviseen oletukseen, että kaikki ihmiset elävät monogamisessa heterosuhteessa, jonka haluavat avioliitolla (kirkkohäät!) ja yhteisellä lapsella (tai useammalla) jotenkin ”kruunata”. Ikään kuin kaikki siitä poikkeava olisi jotenkin surkuteltavaa tai vähemmän. Yksinäisyys on toki suuri tragedia sitä kokeville, mutta keskityn tässä tekstissä suhdeoletuksiin.

”On eri asia valita monogamia tietoisesti kuin olla koskaan edes miettimättä, onko itsestäänselvyytenä tarjottu malli itselle sopiva … ettei hommassa olla vain siksi, että niin on tapana.”

Mirja Hämäläinen

Moni on varmasti alkanut elää elämäänsä esimerkiksi omien huoltajiensa vahvasti viitoittamalla tavalla, mennyt naimisiin ja saanut lapsia, mutta huomaakin sitten olevansa vankina omassa elämässään, koska ei ole pysähtynyt miettimään niitä matkan varrella eteen tulleita valintoja ja risteyksiä sen kummemmin vaan on toiminut vain ”niin kuin tapana on”. Onko siis mikään ihme, että kovin moni on tyytymätön suhteessaan? Väitän, että monelle ei vielä kymmenen-parikymmentä vuotta sittenkään (jos vielä nytkään) ole tullut mieleen puhua oman kumppanin kanssa esimerkiksi fantasioistaan tai toiveistaan ja mieltymyksistään seksin suhteen. Tämä on vähintäänkin yhtä älytöntä kuin se, että ihmisen pitäisi sitoutua olemaan yhden ihmisen kanssa loppuelämänsä ennen kuin kyseisen suhteen osapuolet ovat edes tavanneet toisiaan, tai että seksi olisi vain lapsentekoa varten. Ja näitä viimeisimmäksi mainittujahan on toteutettu ja toteutetaan yhä edelleen joissain piireissä. Jokaisella meillä tulisi olla oikeus nauttia seksistä ja seksuaalisuudestaan muita vahingoittamatta – emme me muuten olisi seksuaalisia olentoja haluinemme ja tarpeinemme. Ainiin, mutta kun on ainakin se syntihomma. Unohdin. Sori.

Nyt kättä pystyyn: kuinka moni on käynyt kumppaninsa kanssa suhteen alussa kunnon keskustelun siitä, millainen on hänen oma tai kumppanin käsitys ihanteellisesta suhteesta? Veikkaisin, että ensi-ihastuksen ja hullaantumisen hormonihöyryissä saattaa monelta jäädä tämäkin, aivan kuten tuo aiemmin mainittu seksimieltymysasia, käymättä läpi. Oletamme kumppanin löytäessämme vain sen (ehkäpä omilta vanhemmiltamme tai yleisimmin hyväksytystä katalogista) kopioidun parisuhdemallin olevan se oikea – häpeämme ehkä jopa omia siitä poikkeavia ajatuksiamme, ja jopa vaiennamme itsemme. Kannamme siis tässäkin ylisukupolvista kuormaa, josta kirjoitin jo aiemmassa blogiartikkelissani.

Mitä sitten tapahtuu parisuhteessa, jos jonain päivänä päätätkin ottaa puheeksi vaikka sen, että haluaisit miettiä suhteen avaamista tai jopa polyamorista suhdetta? Kriisin paikka varmasti monessa tapauksessa – tai ehkäpä se kriisi onkin ollut ennen tätä keskustelunavausta, josta löytyykin lopulta jonkinlainen uusi ja omannäköinen punainen lanka parempaan suhteeseen ja kumppanuuteen. Avoimista suhteistakin on nykyisin onneksi saatavilla muutakin tietoa kuin sensaatiohakuista ”tirkistelymateriaalia”. Näissä uudenlaisissa opuksissa, kuten esimerkiksi Mirja Hämäläisen mainiossa Avoimet suhteet -kirjassa, puhutaan mm. erilaisista rakkauksista, suhteiden muodostamisen historiasta, erilaisista avoimista suhteista, kaikkien suhteen osapuolten ihmisarvoisesta kohtelusta, yhteisistä sopimuksista ja suostumuksen tärkeydestä. Niin ja siitä, että toisten ihmisten suostumukselliset avoimet suhteet eivät ole mikään uhka heteronormiin sopivista parisuhteistaan kynsin ja hampain kiinni pitävälle enemmistölle. Hämäläinen tiivistää heti kirjan alussa hienosti sen, miksi myös kaikkien meidän monogamisten perusheteroiden olisi hyvä lukea hänen teoksensa: ”On eri asia valita monogamia tietoisesti kuin olla koskaan edes miettimättä, onko itsestäänselvyytenä tarjottu malli itselle sopiva … ettei hommassa olla vain siksi, että niin on tapana”. Niinpä.

Milloin pääsisimme siihen pisteeseen, että oman lapsen seksuaalinen suuntautuminen tai jostain yhdestä tietystä normista poikkeava rakkaussuhde lakkaisi olemasta edes suurimmalle osalle vanhemmista järkytys? Ja milloin lopetetaan se, että heteronormista poikkeavan sanotaan ”tulleen kaapista”, koska tämän on syystä tai toisesta pitänyt sellaisessa piileskellä? Jospa joskus kaikki sukupuolet, seksuaaliset suuntautumiset ja suhdemuodot olisivatkin samalla viivalla, ja aito tasa-arvo ja yhdenvertaisuus olisikin utopian sijasta totta. Binääri-, monogamia- ja heteronormista poikkeavat joutuvat valitettavasti vielä nykypäivänäkin ”tulemaan kaapista” – ei kerran, vaan jopa päivittäin. Tämä alkaa väsyttää, tympiä ja turhauttaa varmasti viimeistään heti ensimmäisen kymmenen kerran jälkeen. Kuvittele tekeväsi samaa vuosi toisensa perään esimerkiksi kanssaihmisten sitkeiden oletusten vuoksi.

Lopuksi haluaisin kysyä, oletko sinä toiminut automaattiohjauksella (ehkä osin tiedostamatta) muiden oletusten mukaisesti vai oletko tietoisesti puntaroinut vaikkapa erilaisia suhdemuotoja löytääksesi itsellesi sopivan? Lisäksi, oletatko itse muiden olevan esimerkiksi samanlaisessa (pari)suhdemuotissa kanssasi?