Nuoruuden seksuaalisuus ja kasvurauha

Kuuntelin Johanna Hämäläisen Mielentila -podcastia osana tämänkertaista välitehtävää ja päädyin pohtimaan sen pohjalta nuoruuden seksuaalisuutta, sukupuolten kirjoa ja kasvurauhan tärkeyttä identiteettiään rakentavan nuoren elämässä.

Seksuaalisen identiteetin pohdinta käynnistyy monesti siinä vaiheessa, kun keho alkaa muuttua teiniyden kynnyksellä. Keho käy läpi aika mielettömiä muutoksia murrosiässä ja nuori voi olla varsin epävarma ja ennakoimattomasti reagoiva monessa tutussakin tilanteessa kaiken tuo kehon ja mielen myllerryksen keskellä. Mikäli nuori on valmis avaamaan omia ajatuksiaan ja pohdintojaan vaikkapa juuri seksuaalisuudestaan, olisi äärimmäisen tärkeää, että hänen ympärillään olevat aikuiset oikeasti kuuntelisivat ja olisivat tätä pohdintaa tukevia eivätkä tuomitsevia. Nuorelle pitäisi antaa lupa kysyä, pohtia ja ihmetellä tätä uutta ja ehkä hieman pelottavaakin vaihetta kehityksessään ja elämässään ilman, että yritetään mahduttaa häntä ja hänen identiteettiään johonkin tiettyyn (jonkun muun mielestä oikeaan) muottiin. Jokaisen nuoren pitäisi myös osata antaa itselleen aikaa miettiä, kuka on; kenenkään ei tarvitse tietää tätä heti, eikä tätä pohdintaa pitäisi missään nimessä kiirehtiä. Myös nuoren kasvua tukevan aikuisen pitäisi antaa aikaa ja tilaa omalle nuorelle näiden kysymysten kanssa eikä painostaa tätä tulemaan jotenkin valmiiksi tai lopettamaan itsensä ja seksuaalisen identiteettinsä etsiminen.

Tähän nuoruudessa tapahtuvaan (tai ainakin ehkä tuolloin alkunsa saavaan) seksuaalisen identiteetin rakentamiseen kuuluu ainakin sukupuoli-identiteetin muodostaminen ja/tai seksuaalisen suuntautumisen pohdinnat. Toiset joutuvat painimaan näiden kysymysten kanssa enemmän kuin toiset, mutta kaikkien pitäisi saada tukea omassa prosessissaan, mikäli kokevat sitä tarvitsevansa. Tässä vaiheessa nuoren pakottaminen esimerkiksi johonkin tietynlaiseen sukupuolen ilmentämisen muottiin voi olla erityisen vahingollista. Ole siis valmis kuuntelemaan, tukemaan, ottamaan vastaan kaikki, mitä nuori haluaa jakaa kanssasi ja kunnioita hänen toiveitaan siitä, millaisena hän toivoo tulevansa kohdatuksi. Tällainen sukupuolisensitiivisyys ja jokaisen itsemääräämisoikeuden kunnioitus on sitä, mihin pitäisi pyrkiä ihan kaikkien, ei vain nuorten, osalta koko ympäröivässä yhteiskunnassa.

Mikäli vanhemmalla/huoltajalla ei ole itsellään kykyä kuunnella ja auttaa nuorta kasvamaan omanlaisekseen, olisi tärkeää, että nuori ohjattaisiin avun piiriin. Matalan kynnyksen apua saa ainakin seuraavista anonyymeistä chat-palveluista: Nuortennetti, Setan Sinuiksi -palvelu ja Poikien puhelin. Seksuaalisuuteen liittyvistä asioista kirjoittaminen chattiin, anonyymistikin, voi auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja antaa rohkeutta varata tarvittaessa aika vaikkapa seksuaalineuvojalle. Omanlaisuuden salliminen on keskiössä nuorten kohtaamisessa paitsi edellä mainituissa chateissa niin myös seksuaalineuvojan vastaanotolla. Ulkopuoliselle seksuaalineuvonnan asiantuntijalle kasvokkain puhuminen voi olla nuorelle tietenkin myös pelottava kokemus ja tarkentavat kysymykset kasvuympäristöstä ja taustasta voivat tuntua tungettelevilta, mutta ne ovat olennainen osa yksilöllisen kokonaiskuvan muodostamista, mikä puolestaan on edellytys sille, että nuorta voidaan tukea täysipainoisesti ja kokonaisvaltaisesti kasvamaan juuri omanlaisekseen yksilöksi, ja että voidaan tukea hänen omaa pohdintaansa identiteettiin tai suuntautumiseen liittyen.

Mielenrauha-podcastin ko. jaksossa lueteltiin myös muutamia myyttejä, joita nuoren ja/tai tämän vanhemman kanssa työskentelevä seksuaalineuvoja voi joutua vielä nykypäivänäkin kohtaamaan. Ensimmäinen myytti, joka mainittiin oli se, että kaikki meistä automaattisesti tietäisivät esimerkiksi sukupuoli-identiteettinsä tai seksuaalisen suuntautumisensa tiettyyn ikään mennessä. Tämä on älytön ajatus jo ihan sen vuoksi, että ihmisen seksuaalinen identiteetti voi olla jatkuvassa muutoksen tilassa läpi elämän ja se voi kehittyä pitkin elämän – ja todennäköisimmin näin tekeekin. Emmehän me muutenkaan, keholtamme tai mieleltämme, pysy muuttumattomina vaikkapa 18-vuotiaasta 80-vuotiaaksi matkatessamme. Toinen keskustelussa esiin nostettu ja yhä jossain määrin hengissä oleva myytti koski sitä, että joku voisi päättää olla jotain vaikkapa ihan puhtaasta huomionhakuisuudesta. Tällainen päätös saattaisi kantaa hetken, mutta tuskin kukaan pystyisi omalla päätöksellään olemaan vaikkapa homoseksuaalinen cis-nainen, jos oikeasti sisimmässään kokisi olevansa heteroseksuaalinen transmies. Muut podcast-jaksossa esiin nousseet, kumoamista kipeästi vaativat myytit olivat seuraavanlaiset: myytti siitä, että ihmisen voisi eheyttää pois homoudesta, että olisi olemassa jokin ihanteellinen tyttöys ja poikuus tai heterous ja homous, ja että ihminen pystyisi elämään täysin ilman (sukupuoliin ja/tai seksuaalisuuteen liittyviä) oletuksia.

Viimeksi mainittua myyttisettiä pohtiessa järkyttävää on mm. se, että eheytysleirejä ja -kursseja, joissa yritetään tehdä homoseksuaalista heteroseksuaali, on oikeasti yhä olemassa. On sanomatta selvää, että tällaiseen toimintaan pakottaminen voi johtaa mielenterveyden haasteisiin tai jopa itsemurha-ajatuksiin. Tässä voisi palata tuohon edellä mainittuun ajatukseen siitä, että kukaan ei voi pidemmän päälle esittää olevansa mitään muuta kuin on – viehätymme romanttisesti ja/tai seksuaalisesti tietynlaisista ihmisistä tai olemme viehättymättä – teeskentelyllä on todennäköisesti verrattain lyhyet jäljet. Jotkut (erityisesti osa nuorista) kuitenkin valitsevat elämän “kaapissa”, koska eivät syystä tai toisesta uskalla tai halua tulla ulos. Tähän ei tarvita edes mitään uhkaa siitä, että joku olisi lähettämässä em. eheytysleirille; kaappi voi olla turvallinen paikka, josta haluaa pitää kiinni, koska sillä voi suojata itseään muilta. Ei varmasti olekaan ihan yksinkertaista päättää, kelle ja missä vaiheessa voi mielestään turvallisesti kertoa omasta seksuaalisuudestaan – etenkin, jos se poikkeaa binäärisestä heteronormatiivisesta valtavirrasta. Onneksi jokaisella on oikeus päättää tästäkin itse. Tämä ei tietenkään koske ainoastaan nuoria; jollekin aikuiselle voi olla elämän paras juttu päästä vaikkapa Pride-kulkueeseen juhlistamaan omaa vapauttaan ilmaista seksuaalisuuttaan ja suuntautumistaan – toiselle se tuttu ja turvallinen kaappi voi ilmentää juuri tuota vapautta valita, mitä haluaa itsestään muille jakaa.

Oikeanlaisen naiseuden tai mieheyden myytti elää myös vahvasti heteronormatiivisessa yhteiskunnassamme, jossa osa aikuisista jaksaa yhä hämmästellä ja kauhistella esimerkiksi sitä, että jotkut antavat poikien leikkiä hörhelöisiä ja vaaleanpunaisia balleriina- tai nukkeleikkejä. Todellisuudessa kyseisten perinteisesti feminiinisiksi miellettyjen leikkien kieltäminen poikaoletetuilta on varmasti vahingollisempaa kuin kaikenlaisten ja -väristen leikkien salliminen – hörhelöillä tai ilman. Tällainen sukupuolisensitiivisyys ei ole kuitenkaan sukupuolineutraaliutta, vaan sillä tarkoitetaan sitä, että jokaisella on oikeus määritellä sukupuolensa itse ja ilmentää sitä haluamallaan tavalla, myös enemmistön normien mukaisesti (tytöllä vaaleanpunainen prinsessamekko jne.). Sensitiivisyys ei siis palvele ainoastaan sukupuolivähemmistöjä vaan myös cis-sukupuolisia (joilla sukupuoli-identiteetti vastaa syntymässä määriteltyä sukupuolta). Jos korupuheiden sijaan ihan oikeasti annettaisi kaikkien kukkien kukkia, ei kukaan tässä yhteiskunnassa kokisi ilmentävänsä vääränlaista naiseutta, miehuutta tai muunsukupuolisuutta jne.

Jos yhä kuulut siihen joukkoon, joka ajattelee, että sukupuoli määräytyy syntymässä joko mieheksi tai naiseksi ja kaikki automaattisesti kokevat olevansa tuota syntymässä määritettyä sukupuolta (cis), niin jätän vaikkapa tämän seuraavan ajatuksen hetkeksi hautumaan: intersukupuoliset, joita syntyy Suomessa eri määrittelyjen mukaan 10 – 850 vuodessa (Seta ry), eivät ole biologisesti kumpaakaan sukupuolta vaan sekoitus molempia tai omaavat piirteitä molemmista sukupuolista joko kromosomeissa, hormonitoiminnassa tai sukuelimissä. Kyseessä on kehon luonnollinen vaihtelu (eli edes biologinen binääri ei kestä suurennuslasilla tarkastelua). Tästä huolimatta intersukupuoliset vauvat määritetään syntymässä joko tytöiksi tai pojiksi – pahimmassa tapauksessa jopa “korjataan” jomman kumman sukupuolen mukaisiksi ennen kuin he itse pystyvät asiaan vaikuttamaan. Biologisten sukupuolten lisäksi jokaisen oma kokemus sukupuolesta tuo lisänsä sukupuolten upeaan kirjoon: transsukupuoliseksi itsensä kokevilla sukupuoli ei vastaa syntymässä määriteltyä sukupuolta vaan sitä vastakkaista sukupuolta, transvestiitit haluavat puolestaan (ajoittain) ilmentää muuta kuin syntymässä määriteltyä sukupuolta, ja muunsukupuolisen ihmisen kokemus omasta sukupuolesta on jotain muuta kuin yksiselitteisesti mies tai nainen, eivätkä kaikki edes koe tarpeelliseksi määritellä itseään kumpaankaan sukupuoleen kuuluvaksi – tai löytävät piirteitä molemmista. Lisäksi, jokaisen oma tapa ilmentää omaa sukupuoltaan voi olla kovin erilainen kuin jonkun toisen “samaan sukupuolilokeroon” kuuluvan. Omanlaisuuden ylistystä ei voi siis tarpeeksi kovasti kuuluttaa!

Sisäisen sabotaattorin elämänkaari ja ansaintalogiikka

Olet ehkä kuullut turvallisista ja turvattomista kiintymyssuhteista ja siitä, miten monissa ihmissuhteisiin liittyvissä tilanteissa toimiminen tai niistä selviäminen voi olla kiinni siitä, millainen oma varhaislapsuuden kiintymyssuhde on ollut. Lyhykäisyydessään erilaiset kiintymyssuhteet voisi kuvailla näin: turvallisessa kiintymyssuhteessa lapsi luottaa siihen, että hänen tarpeisiinsa ja kielteisiin tunteisiin vastataan ennakoitavalla, empaattisella ja turvallisella tavalla, kun taas erilaisissa turvattomissa kiintymyssuhteissa lapsen tarpeisiin tai kielteisiin tunteisiin ei reagoida mitenkään – tai reagoidaan vaihtelevalla tai pelottavalla tavalla. Luonnollisesti, turvallisessa kiintymyssuhteessa kasvanut lapsi on todennäköisemmin aikuisenakin itsevarmempi, sosiaalisempi, luottavaisempi ja tunneilmaisultaan eheämpi kuin turvattoman kiintymyssuhteen tuotos. Turvattomassa kiintymyssuhteessa (tai useammassa) kasvaminen voi tarkoittaa sitä, että ihminen on vielä aikuisenakin vetäytyvä, ylireipas pärjääjä, liioitellun mukautuva, huonolla itsetunnolla varustettu itsensä vähättelijä tai esimerkiksi dominoiva käskyttäjä.

Lapsuuden kiintymyssuhteiden jäljet (fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset) kantavat siis melko varmasti aikuisuuteen esimerkiksi ihmisen suhtautumisessa omaan itseensä tai suhteessa kanssaihmisiin (ystäviin ja kumppaneihin) – vaikutus voi tietenkin näkyä myös siinä, millaisen kiintymyssuhteen itse muodostaa omaan lapseensa.

Kiintymyssuhteiden ja ihmissuhdekiemuroiden pohdinnasta innostuneena haluan kutsua sinut kanssani hieman synkälle elämysmatkalle – tosin vain kuvittelun tasolle. Toivottavasti pysyt matkassani tämän artikkelin loppuun saakka ja jatkat keskustelua kanssani, mikäli tämä mielikuvitusmatka herättää sinussa ajatuksia. Ennen matkamme alkua haluan vielä muistuttaa siitä, että seuraava sisäisen sabotaattorin elämänkaaren kuvaus on tietenkin vain yksi mahdollinen esimerkki lukemattomien joukossa.

Sisäisen sabotaattorin synty ja kehitys

Kuvittele, että olet aina ajatellut, ettet ole minkään arvoinen, olipa kyse huomiosta, onnesta tai vaikkapa perjantaiherkuista – et ainakaan, jos et ole ensin tehnyt jotain erityistä ne ansaitaksesi. Lapsena sinut huomattiin ja hyväksyttiin vain silloin, kun voitit koulujenvälisissä hiihtokisoissa, mutta muun ajan olit kuin osa kodin tapetoitua seinää – näkymätön. Mikäli osoitit pettymyksesi hävitystä hiihtokilpailusta itkemällä, sinun käskettiin lopettaa kyynelten vuodattaminen. Niinpä aloit vaatia itseltäsi vain voittoja, vähempi ei kelvannut, koska voitto oli yhtä kuin nähty ja hyväksytty sinä – häviäjänä et ollut mitään ja itkijää ei kannateltu. Tätä tietä jatkaneena, itsellesi vuosien mittaan varsin ankaraksi kasvaneelle aikuiselle tämä armottomuus tarkoittaa nykyisin lievimmillään sitä, ettet anna itsellesi lupaa rentoutua ja herkutella raskaan työviikon lopuksi ennen kuin olet suorittanut pakollisen perjantaisiivouksen ja käynyt vähintäänkin juoksemassa viikon pisimmän juoksulenkin.

Tällaiseen aikuisuuteen matkatessasi olet siis aina pyrkinyt pärjäämään (täydellisesti) ja ollut kovin ankara itsellesi. Sisäinen ääni, joka sanoo, ettet ansaitse mitään, jos et ole ensin tehnyt sitä, tätä ja tuota on tullut kovin tutuksi vuosien varrella. Olet kaikessa itsekritiikissäsi, armottomuudessasi – jopa ajoittaisessa häpeässä – kasvanut myös eräänlaiseksi rakkauden kerjäläiseksi. Hyväksyntää ja rakkautta saadaksesi olet tietenkin pyrkinyt miellyttämään ja mukautumaan – olemaan rakkauden arvoinen. Sattuipa tälle epävarmuuksien tiheikössä kiemurtelevalle tiellesi myös narsistinen kumppani, jonka aitoa rakkautta et voinut ansaita vaikka päälläsi olisit seisonut. Tässä vaiheessa aloit olla omasta arvottomuudestasi melko lailla vakuuttunut; narsistin kanssa kulkiessa vuoristoradassa tulee aina se entistä jyrkempi alamäki huikean nousun jälkeen. Jyrkkien alamäkien pohjalla olit aina entistä varmempi omasta arvottomuudestasi. Onnistuit lopulta pääsemään pois tästä pelottavasta kyydistä, mutta takerruitkin seuraavaan, pelastusköytenä näyttäytyvään suhteeseen, joka sekin oli täysin väärä sinulle tai ainakin väärin perustein aloitettu yritelmä, jonka väistämätön loppu oli jo suhteen alussa ennustettavissa. Suhde päättyi. Tässä vaiheessa sisäinen sabotaattorisi oli saanut sinut täysin vakuuttuneeksi siitä, ettet ansaitse onnea.

Tämä omasta arvottomuudesta varmistuminen on johtanut nykyisyydessäsi jopa siihen, että löydät itsesi välillä sabotoimasta vihdoin kohdallesi osunutta tervettä ihmissuhdetta. Päädyt työntämään kumppaniasi kauemmas, koska et ajattele ansaitsevasi onnea. Itse asiassa, et ehkä edes huomaa onnea, tai säikähdät sitä, koska olet aina ajatellut, ettet sellaista ansaitse. Sisäinen sabotaattorisi kehottaa siis rikkomaan ehjää, jotta voisit palata aiemmin jonkinlaista turvaa tarjonneeseen tuskaan ja itsesi sättimiseen ja vähättelyyn. Niin kummalliselta kuin tämä saattaa muista kuulostaakin, niin tuttu kurjuus on omassa mielessäsi helpompi hallita ja hyväksyä kuin uusi ja tuntematon onni.

Itsemyötätuntoa sisäiselle sabotaattorille ja sen kantajalle

Puhuimme viime viikon seksuaalineuvojakoulutuksessa kiintymyssuhteiden ja seksuaalisuuden lisäksi myös itsemyötätunnosta, joka voisi toimia täsmälääkkeenä edellä esitellyn sisäisen sabotaattorin kanssa selviytymisessä. Itsemyötätunnosta oli sattumoisin heti koulutusta seuraavana päivänä (alunperin Sport-lehdessä ilmestynyt) artikkeli Helsingin Sanomissa otsikolla Itsemyötätunto on mielen supervoima ja sitä voi kehittää (HS, 27.3.2021). Kyseisessä tekstissä itsemyötätunto määriteltiin seuraavalla tavalla: “Itsemyötätuntoisesti itseensä suhtautuva muistaa, ettei kukaan ole täydellinen, ja hän puhuu itselleen samalla tavalla kuin puhuisi hyvälle ystävälleen.” Itsemyötätunto ei tietenkään sulje pois tervettä itsekritiikkiä, joka johtaa parhaimmillaan siihen, että pieleen menneestä tilanteesta oppii jotain hyvää tulevaisuuden varalle. Liiallinen itsekriittisyys taas murentaa varmasti pohjaa mahdollisuudelta hyvään elämään.

Kaikki eivät ole empaattisia edes kanssaihmisiään kohtaan, mutta myötätunto omaa itseä kohtaan se vasta vaikea laji näyttää olevankin! On ehkä helpompi oppia osoittamaan myötätuntoa toisia kohtaan vaikkapa koulussa opitulla ja yhteiskunnassa hyväksyttävällä tavalla, mutta jos ei ole esimerkiksi koskaan saanut osakseen hyväksyvää ja myötätuntoista kohtelua kotona tai ihmissuhteissaan, voi jotenkin päätyä kirjoittamaan itsensä ulos empatian piiristä. Lisäksi, en muista ainakaan itse tehneeni itsemyötätuntoharjoituksia koulun penkkiä kuluttaessani, mutta jonkinlaisia draamallisia (ja tosielämän) toisiin ihmisiin kohdistuneita empatiaharjoituksia kylläkin.

Kuka tai mikä opettaisi meille itsemyötätuntoa? Edellä mainittuun artikkeliin haastateltu työterveyspsykologi Ronnie Grandell kehottaa jokaista harjoittelemaan myötätuntoa itseä kohtaan miettimällä ensin, kuinka lohduttaisi ja kannattelisi omaa ystävää epäonnistumisen tai vastoinkäymisen hetkellä ja toimimalla sitten samoin itsensä kanssa. Itseä voi ja kannattaa siis lohduttaa samoilla sanoilla kuin ystävääkin. Mikään ei estä myöskään halaamasta tai silittämästä itseä epäonnistumisen hetkellä – tai kirjoittamasta vessan peiliin pinkillä huulipunalla “olet ihana ja riität”, joka muistuttaisi tästä liian helposti unohtuvasta asiasta joka aamu hampaita harjatessa.

Milloin sinä viimeksi kehuit tai vaikkapa lohdutit itseäsi? Jos et koskaan, niin voisitko kuvitella ottavasi sellaisen vaikkapa viikoittaiseksi rutiiniksi?

Monogaaminen parisuhde, kirkkohäät ja pari lasta, oletan? Rakkaudella, N. Ormi ja O. Letus

Elämämme alkutaipaleella olemme kaikki luulleet olevamme yhtä vanhempiemme kanssa, kunnes ymmärrykseemme on joskus toisen elinvuotemme aikana mahtunut se tosiasia, että olemme oikeasti omia erillisiä itsejämme. Jostain näiltä main alkaneen itsenäistymistaipaleen varrella olevien uhmailujen ja teiniangstien jälkeen suurin osa meistä (aikuiseksi luokiteltavista) on myös lopulta itsenäistynyt siinä määrin, että on muuttanut pois kotoa ja rakentanut itselleen lapsuudenkodista erillisen elämän – ehkä jo useampiakin. Olemmeko pakanneet huoltajien hoivista lähtiessämme heidän odotuksensa ja oletuksensa yhteen muuttolaatikoista kipposten ja kupposten seuraksi? Ja mitä teemme tälle mahdollisesti varsin painavalle muuttolaatikolle omaan kotiin päästyämme? Hautaammeko varaston perille kämpän seuraavan omistajan hävitettäväksi vai purammeko elämäämme ja omaa kotiamme koristamaan? Osaammeko oikeasti aloittaa itsemme näköisen elämän? Uskallammeko olla avoimia valinnoistamme huoltajillemme edes aikuisina? Pelkäämmekö tuottavamme vanhemmillemme pettymyksen vääränlaisilla valinnoillamme tai olemalla oletustenvastainen?

Iso osa meistä kunnioittaa omia vanhempiaan siinä määrin, että sietää ainakin vielä varhaisaikuisuudessaan mahdollisesti toistuvat tyttö- ja poikakaveriutelut lapsuudenkodissa käydessään ikään kuin osana tavanomaista protokollaa; vaivautuneet hiljaisuudet joulupöydässä kuuluvat menuun, kun ”sitä oikeaa” ei olekaan vielä parikymppisenä löytynyt vanhempien ahkerasta kyselystä huolimatta. Vuosien edetessä kyselyt koskevat todennäköisimmin avioitumista – mikäli sopiva puoliso on jo löytynyt – tai jatkavat iän ikuista jankkausta sen oikean puuttumisesta. Kaikkia näitä kyselyjä seuraa useimmiten vielä sarja toimintaohjeita erilaisiin kumppaninlöytämistilanteisiin, sopiviin avioitumisajankohtiin tai jopa hääpaikkoihin liittyen. Tässä vaiheessa ei ole välttämättä päästy juhlapöydässä vielä alkupaloja pidemmälle, mutta ota toki vähän rosollia sillin painikkeeksi ja vastaa vielä pariin kysymykseen ennen kinkkua. Jos sitten on käynyt joidenkin mielestä niinkin onnekkaasti, että oma lapsukainen on puoliskonsa löytänyt (ja avioitunut), on vihdoin aika aloittaa lapsenteosta puhuminen. Ja ehkäpä myös suoralta kädeltä päivittely siitä, miksi a) sitä ei ole vielä aloitettu tai b) siinä ei ole vielä onnistuttu. Koko ajatus ja käsite ”lapsenteko” on jo nykyihmiselle järjenvastainen – niitä saadaan, jos kaikki menee toivotusti – jos siis halutaan yrittää – tai sitten ei saada tai edes yritetä saada. Kaikessa on keskiössä mahdollisten haasteiden lisäksi mukana olevien osapuolien oma tahto ja oikeus päättää asioistaan.

Kaikki nämä edellä kuvatut utelut ovat kaikessa tuttuudessaan käsittämättömän typeriä, tungettelevia, erityisen paljon olettavia ja ihan puhtaasti väärin; kaikki suhteet ja niiden toteutusmuodot ovat vain niiden suhteessa elävien asia. Tai jos ihminen elää omasta tahdostaan yksin, on se hänen oma asiansa ja päätöksensä. Kaikki nuo utsimiset perustuivat myös siihen binääriseen (ja kristilliseen) heteronormatiiviseen oletukseen, että kaikki ihmiset elävät monogamisessa heterosuhteessa, jonka haluavat avioliitolla (kirkkohäät!) ja yhteisellä lapsella (tai useammalla) jotenkin ”kruunata”. Ikään kuin kaikki siitä poikkeava olisi jotenkin surkuteltavaa tai vähemmän. Yksinäisyys on toki suuri tragedia sitä kokeville, mutta keskityn tässä tekstissä suhdeoletuksiin.

”On eri asia valita monogamia tietoisesti kuin olla koskaan edes miettimättä, onko itsestäänselvyytenä tarjottu malli itselle sopiva … ettei hommassa olla vain siksi, että niin on tapana.”

Mirja Hämäläinen

Moni on varmasti alkanut elää elämäänsä esimerkiksi omien huoltajiensa vahvasti viitoittamalla tavalla, mennyt naimisiin ja saanut lapsia, mutta huomaakin sitten olevansa vankina omassa elämässään, koska ei ole pysähtynyt miettimään niitä matkan varrella eteen tulleita valintoja ja risteyksiä sen kummemmin vaan on toiminut vain ”niin kuin tapana on”. Onko siis mikään ihme, että kovin moni on tyytymätön suhteessaan? Väitän, että monelle ei vielä kymmenen-parikymmentä vuotta sittenkään (jos vielä nytkään) ole tullut mieleen puhua oman kumppanin kanssa esimerkiksi fantasioistaan tai toiveistaan ja mieltymyksistään seksin suhteen. Tämä on vähintäänkin yhtä älytöntä kuin se, että ihmisen pitäisi sitoutua olemaan yhden ihmisen kanssa loppuelämänsä ennen kuin kyseisen suhteen osapuolet ovat edes tavanneet toisiaan, tai että seksi olisi vain lapsentekoa varten. Ja näitä viimeisimmäksi mainittujahan on toteutettu ja toteutetaan yhä edelleen joissain piireissä. Jokaisella meillä tulisi olla oikeus nauttia seksistä ja seksuaalisuudestaan muita vahingoittamatta – emme me muuten olisi seksuaalisia olentoja haluinemme ja tarpeinemme. Ainiin, mutta kun on ainakin se syntihomma. Unohdin. Sori.

Nyt kättä pystyyn: kuinka moni on käynyt kumppaninsa kanssa suhteen alussa kunnon keskustelun siitä, millainen on hänen oma tai kumppanin käsitys ihanteellisesta suhteesta? Veikkaisin, että ensi-ihastuksen ja hullaantumisen hormonihöyryissä saattaa monelta jäädä tämäkin, aivan kuten tuo aiemmin mainittu seksimieltymysasia, käymättä läpi. Oletamme kumppanin löytäessämme vain sen (ehkäpä omilta vanhemmiltamme tai yleisimmin hyväksytystä katalogista) kopioidun parisuhdemallin olevan se oikea – häpeämme ehkä jopa omia siitä poikkeavia ajatuksiamme, ja jopa vaiennamme itsemme. Kannamme siis tässäkin ylisukupolvista kuormaa, josta kirjoitin jo aiemmassa blogiartikkelissani.

Mitä sitten tapahtuu parisuhteessa, jos jonain päivänä päätätkin ottaa puheeksi vaikka sen, että haluaisit miettiä suhteen avaamista tai jopa polyamorista suhdetta? Kriisin paikka varmasti monessa tapauksessa – tai ehkäpä se kriisi onkin ollut ennen tätä keskustelunavausta, josta löytyykin lopulta jonkinlainen uusi ja omannäköinen punainen lanka parempaan suhteeseen ja kumppanuuteen. Avoimista suhteistakin on nykyisin onneksi saatavilla muutakin tietoa kuin sensaatiohakuista ”tirkistelymateriaalia”. Näissä uudenlaisissa opuksissa, kuten esimerkiksi Mirja Hämäläisen mainiossa Avoimet suhteet -kirjassa, puhutaan mm. erilaisista rakkauksista, suhteiden muodostamisen historiasta, erilaisista avoimista suhteista, kaikkien suhteen osapuolten ihmisarvoisesta kohtelusta, yhteisistä sopimuksista ja suostumuksen tärkeydestä. Niin ja siitä, että toisten ihmisten suostumukselliset avoimet suhteet eivät ole mikään uhka heteronormiin sopivista parisuhteistaan kynsin ja hampain kiinni pitävälle enemmistölle. Hämäläinen tiivistää heti kirjan alussa hienosti sen, miksi myös kaikkien meidän monogamisten perusheteroiden olisi hyvä lukea hänen teoksensa: ”On eri asia valita monogamia tietoisesti kuin olla koskaan edes miettimättä, onko itsestäänselvyytenä tarjottu malli itselle sopiva … ettei hommassa olla vain siksi, että niin on tapana”. Niinpä.

Milloin pääsisimme siihen pisteeseen, että oman lapsen seksuaalinen suuntautuminen tai jostain yhdestä tietystä normista poikkeava rakkaussuhde lakkaisi olemasta edes suurimmalle osalle vanhemmista järkytys? Ja milloin lopetetaan se, että heteronormista poikkeavan sanotaan ”tulleen kaapista”, koska tämän on syystä tai toisesta pitänyt sellaisessa piileskellä? Jospa joskus kaikki sukupuolet, seksuaaliset suuntautumiset ja suhdemuodot olisivatkin samalla viivalla, ja aito tasa-arvo ja yhdenvertaisuus olisikin utopian sijasta totta. Binääri-, monogamia- ja heteronormista poikkeavat joutuvat valitettavasti vielä nykypäivänäkin ”tulemaan kaapista” – ei kerran, vaan jopa päivittäin. Tämä alkaa väsyttää, tympiä ja turhauttaa varmasti viimeistään heti ensimmäisen kymmenen kerran jälkeen. Kuvittele tekeväsi samaa vuosi toisensa perään esimerkiksi kanssaihmisten sitkeiden oletusten vuoksi.

Lopuksi haluaisin kysyä, oletko sinä toiminut automaattiohjauksella (ehkä osin tiedostamatta) muiden oletusten mukaisesti vai oletko tietoisesti puntaroinut vaikkapa erilaisia suhdemuotoja löytääksesi itsellesi sopivan? Lisäksi, oletatko itse muiden olevan esimerkiksi samanlaisessa (pari)suhdemuotissa kanssasi?

Seksuaalisuuden portailla kikkailu voi olla kohtalokasta

Raisa Cacciatoren ja Erja Korteniemi-Poikelan seksuaalisuuden portaat -malli on työkalu, jonka avulla voi tunnistaa seksuaalisuuden eri kehitysvaiheita yksilön omia sisäisiä tunteita kuunnellen. Tämä työkalu on tarkoitettu lapsille, nuorille, heitä ohjaaville/opettaville aikuisille ja seksuaalineuvonnan/-kasvatuksen ammattilaisille. Jokainen meistä kehittyy lapsena ja nuorena fyysisesti omaa tahtiaan, mutta tunnetasolla kehitys on vieläkin yksilöllisempää. Seksuaalisuuden portaissa kuvataan siis aina niitä asioita ja tekoja, joihin sillä portaalla kehityksessään oleva lapsi tai nuori (tai aikuinen) olisi valmis, mutta mallissa ei kuitenkaan ole kyse tekemisestä vaan olemisesta ja tunteesta. Portaat lähtevät taaperoajan oman itsensä ihailusta ja omaan vanhempaan rakastumisesta ja nousevat idoliin ihastumisen ja salattujen kaukorakkauksien kautta aina kumppanin suutelun, seksuaalisen hyväilyn ja rakastelun portaille (ja siitä ehkä vielä eteenpäin, aina vanhuuteen) saakka. Vaikka jokaisella portaalla olisi hyvä hengailla juuri niin kauan kuin on tarvis, käytännössä esimerkiksi moni nuori tekee seksuaalisia tekoja, joihin ei olisi vielä tunnetasolla kypsä ja valmis. Miksi? Ympäristön paineen vuoksi? Uteliaisuuttaan? Houkuteltuna? Pakotettuna?

Tämän Seksuaalisuuden portaat -opuksen, kuten jo parin muunkin seksuaalineuvojan opintoihin kuuluvan kirjan, kohdalla sain vahvoja välähdyksiä omasta nuoruudestani. Eivätkä nämä välähdykset ole aina olleet niitä kaikista parhaita muistoja vaan ovat aiheuttaneet jo moneen kertaan pientä hätää sen teini-ikäisen itseni hyvinvoinnista. Osa itse tekemästäni seksuaalisuuden portailla kikkailusta oli varmasti puhdasta uteliaisuutta eikä aiheuttanut mitään traumoja. Tästä esimerkkinä vaikkapa se, kun kokeilin joskus 11-12-vuotiaana kielareita, kun kovasti kiinnosti, miltä ne mahtaisivat tuntua. Aavistuksen ällöttäväähän se touhu tuolloin oli, koska en selvästikään ollut henkisesti kyseisiin hellyydenosoituksiin valmis, eli en ollut vielä sillä seksuaalisuuden portaalla. Vastenmieliset tunteet ovat varmasti vastaavanlaisissa tilanteissa hyvin yleisiä, kuten on myös Cacciatoren ja Korteniemi-Poikelan mainitsema välinpitämättömyys, ts. se, ettei teko oikein tunnu miltään, jos siihen ei ole tunnetasolla valmis. Tuon mainitsemani kielarikokeilun kanssa samoihin aikoihin muistan myös erään taksvärkkipäivän, jona ei suinkaan kerätty eikä edes puhdistettu puolukoita, vaan hengailtiin erään luokkakaverin kotona katsomassa tämän isän kätköistä löytynyttä pornoa. Tämän kokemuksen muistan lähinnä vaivaannuttaneen minua, mutta en kuitenkaan poistunut paikalta vaan hihittelin muiden mukana ja vilkaisin ruutua satunnaisesti varoen kuitenkaan jäämästä sitä tuijottamaan. Aika mitäänsanomaton kokemus siis kaikkineen.

Kuinka moni nuori sitten peruuttaa takaisin edelliselle seksuaalisuuden portaalle noustuaan syystä tai toisesta liian aikaisin seuraavalle? Jotkut varmasti, mutta eivät kaikki. Itse muistelen tuolloin noin 12-vuotiaana hetkeksi unohtaneeni kielarit ja siirtyneeni takaisin vähintäänkin “tykkään sinusta” -portaalle, jossa ei vielä kieltä eikä muitakaan ulokkeita kenenkään kurkkuun työnnetä.

Vuosi-pari tämän portaalta toiselle ja takaisin -hypähtelyni jälkeen ajattelinkin sitten olevani valmis seurusteluun, koin hyvin voimakkaita ihastumisen tunteita ja uskalsin ainakin osan ajasta myös toimia tunteitteni mukaisesti. Koska olin suuren osan lapsuudestani ja varhaisnuoruudesta kaivannut hyväksyviä katseita tuomitsevien ja kiusaavien sijaan, imin kaikki kohteliaisuudet ja minuun kohdistuneen myönteisen huomion itseeni kuin pesusieni ja tartuin liian helposti minusta kiinnostuneisiin ihmisiin. Olin saanut ala-asteen ajan riesaksi kokemani liikakilot karistettua yläasteen alettua, ja kuinka ollakaan, entiset kiusaajani alkoivat kehua takamustani ja pyytää treffeille. Ja minähän kehräsin onnesta ja treffailin. Hykertelin saamastani huomiosta ja pussailin. Tältä ajalta muistan myös erään pussailukokemuksen, joka ei jäänyt kovin kauaksi väkisinmakaamisesta, kun himokas, minua vuoden vanhempi poika ei meinannut millään uskoa, että ei tarkoittaa ei. Hänen korviinsa oli varmastikin kiirinyt maineeni, jonka mukaan olin “helppo”, vaikka todellisuudessa en ollut tuolloin vielä pussailua kummempaa kokenut. Onnistuin kuitenkin pyristelemään pois hänen ja hänen kotinsa eteisen kylmän seinän välistä, vaikka hän oli minua kookkaampi ja himonsa kourissa yritti pitää minua asunnossa väkisin ja päästä “pukille”. Hänen kielarinsa olivat itsessään jo tukehduttaa vastaanottajan ja hänen ahnaat kätensä yrittivät kopeloida kaikkia intiimialueitani kerralla – lisäksi aivan liian kovakouraisesti. Väistelyni ja haluttomuuteni jäivät huomaamatta, samoin useampaan kertaan toistettu “en halua tätä”. Lopulta pääsin hänen otteestaan ja astelin hämmentyneenä vapauteen.

En luonnollisestikaan enää tavannut kyseistä henkilöä pois päästyäni, mutta hän taisi kertoa illasta paljon minun kokemuksestani poikkeavan version kavereilleen, koska muistan “Nancy on huora” -tyyppisten juttujen yltyneen kyseisen tapahtuman jälkeen. (Nancy oli ala-asteen englannin tunneilta mukaani tarttunut lempinimi, josta väänneltiin mm. myös haukkumanimeä Nänni jne.) Muistan, että yritin tuolloin, 13-vuotiaana, hihitellä harmitukseni piiloon, ja halusin ehkä jopa pukea tämän perättömän maineen jotenkin ylpeydellä päälleni ja jatkoin sarjaihastumisteni tiellä, sitä oikeaa kuumeisesti etsien. Kenellekään aikuiselle en ahdistavasta kokemuksestani kertonut. Itse asiassa, tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun mitään tuohon tapaukseen liittyvää ylipäänsä sanoitan. Siitä pojasta jäi kyllä pysyvä inha tahra mieleen. Ja tapaus on selvästi ollut merkittävä, koska muistan myös tarkkaan sen, mitä minulla oli päälläni tapahtumahetkellä, aina alusvaatteitani myöten, vaikka niitä ei, onneksi, päältäni riisuttu tai revitty.

Tuo edellä kuvailemani ilta olisi voinut päättyä toisin. Olisin voinut poistua asunnosta neitsyyteni liian aikaisin ja aivan väärällä tavalla menettäneenä. Onneksi oma ensimmäinen kertani oli lopulta turvallinen ja hyvä kokemus, noin 1,5 vuotta tämän ahdistavan kokemuksen jälkeen. Olen siitä kovin kiitollinen.

Seksi ja ensimmäinen kerta oli kyllä varmasti minua jo ajatuksen tasolla kiehtonut ennen edellä kuvailtua ahdistelua, mutta en siis tuolloin ollut vielä siihen tunnetasolla valmis. Moni nuori kuitenkin päätyy kokemaan ensimmäisen kertansa aivan liian varhain, joko omaa uteliaisuuttaan tai jopa pakotettuna. Millaisia jälkiä tämä mahtaakaan jättää? Lisäksi, seksistä ja yhdynnästä ei noin vain peruuteta takaisin turvallisemmalle seksuaalisuuden portaalle, koska koettua ei saa kokemattomaksi. Koulujen ja kotien seksuaalikasvatuksen toivoisi siis nykyisin olevan paljon 90-luvun alkua myötätuntoisempaa ja vähemmän tuomitsevaa, koska myös kapina sellaista epäluuloista, kaiken kieltävää ja jo ennakkoon tuomitsevaa valistusta vastaan voi saada jonkun menettämään neitsyytensä, jota olisi muutoin päätynyt vielä vaalimaan, kunnes olisi oikeasti tunnetasolla valmis ensimmäiseen kertaansa.

Kovin suurta huolta minussa ovat herättäneet myös ne jutut, joissa kerrotaan teineistä, jotka suostuvat seksiin aikuisten kanssa esimerkiksi kalliita merkkivaatteita tai asusteita vastaan. Ulkonäkö- ja tiettyyn ryhmään kuulumisen paineet ovat nykynuorilla vielä oman nuoruuteni aikaa kovemmat; ysärin muotilehdet ilmestyivät melko verkkaan verrattuna sosiaalisen median tarjoilemaan, tunneittain – jopa minuuteittain – päivittyvään katalogiin verrattuna. Ovatko koulut ja/tai kodit tilanteiden tasalla ja valmiita proaktiiviseen toimintaan tällaisten äärimmäisten hyväksikäyttötapausten ehkäisemiseksi?

Koitko sinä lapsena tai nuorena painetta edetä seuraavalle tasolle (seksuaalisuuden portaalle) nopeammin kuin mitä olisit itse ollut valmis tekemään? Minkälaista painetta? Pystyitkö vastustamaan sitä?

Keskusteltaisiinko hetki avoimesti seksistä ja seksuaalisuudesta?

Onko seksistä ja seksuaalisuudesta puhuminen sinulle helppoa vai meneekö pala kurkkuun ja kieli kankeaksi, jos keskustelu siirtyy tähän mahdollisesti hieman kuumottavampaan aiheeseen? Moni meistä sanoo olevansa avoin ja hyvä keskustelija, mutta mitä tämä oikeasti tarkoittaa? Avoimuudessa on seksistä ja seksuaalisuudesta puhumisen (ja lukemisen) suhteen mielestäni monta eri tasoa, helpoimmasta (Level 1, ks. määritelmät alla) vaativimpaan (Level 5) ja monella meistä olisi varmasti aihetta ”level-upata” – siirtyä ylemmälle tasolle – ainakin pykälän verran. On tietenkin muistettava, että näistäkin asioista puhuminen (tai puhumattomuus) on täysin jokaisen oma valinta – haastan kuitenkin sinutkin pohtimaan omaa suhtautumistasi avoimuuteen näissä asioissa.

Level 1: luet (tai kuuntelet) puhetta seksistä ja seksuaalisuudesta vaivaantumatta (yritetään pitää porno vielä poissa tästä artikkelista, eli muunlaiset seksiä ja/tai seksuaalisuutta käsittelevät tekstit)

Level 2: kerrot avoimesti muille, että luet/kuuntelet puhetta seksistä ja seksuaalisuudesta

Level 3: pohdit itse omaa seksuaalisuuttasi (ja olet itsellesi tässä rehellinen)

Level 4: pystyt puhumaan/kirjoittamaan muille ajatuksiasi seksistä ja seksuaalisuudesta ylipäänsä

Level 5: pystyt puhumaan/kirjoittamaan muille omista seksikokemuksistasi tai omasta seksuaalisuudestasi

Level 1 – Kuumottava kirja

Peitteletkö tai suojaatko puhelimesi näyttöä tai kirjaasi muiden seurassa, jos luet jotain seksuaalissävytteistä? Jätätkö seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät tekstit lukematta, jos muita on läsnä? Itse voin ainakin rehellisesti myöntää, että en ollut kuumottavampaa tilannetta kokenut kuin sen, jossa olin (vuosia sitten) kaivanut laukustani junamatkani ratoksi Fifty Shades of Grey -sarjan ensimmäisen kirjan ja yhtäkkiä huomasinkin istuvani työskentelyhytissä vastatusten entisen harjoittelukouluni rehtorin kanssa. Kylläpä saivat posket melko terveen punan pintaansa, kun aloimme siinä sitten keskustella tulevaisuuden oppimisympäristöistä ja yritin samalla huomaamatta hivuttaa tuon syntisen opuksen takaisin käsimatkatavaroiden sekaan. En tiedä onnistuinko salaisessa tehtävässäni, mutta minä sain ainakin unohtumattoman junamatkamuiston – ja hyvät naurut. Näin jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, että miksipä en olisi voinut keskustelumme päätteeksi avata kirjaa kohdasta, johon olin jäänyt ja jatkaa lukemista. Olin kuitenkin ottanut kirjan mukaan syystä, mutta päädyin loppumatkan ajan selaamaan somea, kun häpesin omaa kirjavalintaani yhä jonkinlaiseksi auktoriteetiksi mieltämäni ihmisen läsnäollessa. Kuinka hassulta tuo nyt tuntuukaan!

Level 2 – Tykkäsitkö runkkarista?

Seuraava askel onkin jo sitten hieman haastavampi. Pystytkö avoimesti kertomaan muille, että olet lukenut jotain seksiin tai seksuaalisuuteen liittyvää? Haittaako, jos seuraajasi tai kaverisi näkevät, että olet tykännyt aiheeseen liittyvästä postauksesta somessa tai jopa kommentoinut sitä? Uskallatko jakaa vaikkapa seksuaalisuutta käsittelevän blogiartikkelin omassa profiilissasi (I dare you! ;))? Näihin kysymyksiin liittyen sain kimmokkeen tämänkertaiselle blogiartikkelilleni. Perustin tietenkin tälle Mitä kuuluu, kympin tyttö? -blogille oman sivun myös Facebookiin (ja profiilin Instaan) ja jaan siellä juttuja blogiin, lukemaani kirjallisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyen. Riemukseni moni Facebook-kaverini tykkäsi sivustani välittömästi, myös omat vanhempani. Epäröin itse asiassa hetken jos toisenkin ennen sivuston tykkäyskutsun lähettämistä koko Fb-kaverilistalleni. Miksikö? No siksi, että ajattelin tämän sivuston ja blogin jakamisen omille vanhemmilleni olevan jotenkin liikaa, koska he tulevat kuitenkin täysin eri sukupolvesta kanssani, eivätkä ole tottuneet tällaiseen avoimeen puheeseen seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa. Lopulta sitten päätin kuitenkin antaa mennä.

Päädyimmekin keskustelemaan vanhempieni kanssa tästä aiheesta muutama päivä takaperin ja huomasin, että olin osunut pohdinnoissani ja epäröinnissäni ainakin osittain oikeaan. Luin Ina Mikkolan mainiosti sekä kansantajuisen, viihdyttävän että informatiivisen Runkkarin käsikirjan osana seksuaalineuvojan opintojani ja jaoin siihen liittyvän postauksen myös Kympin tytön somessa. Äitini otti asian puheeksi ja sanoi: ”Minä en vielä oikein rohkaistunut tykkäämään siitä, mitä kirjoitit ja julkaisit siitä kirjasta, kun arvelin, että mitä ne muut…” -Siis apua! Tässä äitini sanoittamassa tapauksessa jonkun toisen ihmisen julkisesti sanomaan asiaan ei siis voisi reagoida, koska pelätään, että joku muu saattaisi vetää siitä jotain johtopäätöksiä sinusta itsestäsi. Tämänkin vuoksi koen, että lisää avoimuutta tarvitaan kaikkien sukupolvien vuoksi – pinttyneet asenteet ja ennakkoluulot eivät hetkessä muutu, kun niitä on vuosikymmenet vaalittu. Lopulta molemmat vanhempani tykkäsivät em. postauksestani (ilman painostusta). Olin kovin iloinen, ennen kaikkea heidän itsensä vuoksi.

Level 3 – Ei kai sitä nyt edes fantasioissa?

Toteutatko sinulle äidinmaidon (tai korvikkeen) kautta istutettua sukupuoliroolia? Oletko sinut oman sukupuolesi ja seksuaalisuutesi kanssa? Pyritkö mahtumaan johonkin tiettyyn oletettuun sukupuolirooliin? Onko seksuaalinen suuntautumisesi samasta tuttipullosta imetty vai oletko antanut itsellesi luvan tutkia ja pohtia sitä kunnolla? Uskallatko olla aidosti ja oikeasti rehellinen itsellesi esimerkiksi omien seksimieltymystesi suhteen? Annatko itsellesi luvan fantasioida vapaasti vai pyritkö fantasioimaan vain tarkkaan rajatuista asioista? Ja lopulta, oletko koskaan edes pohtinut näitä juuri esittämiäni kysymyksiä?

Itselleen rehellisesti vastaaminen voi olla yllättävän hankalaa, jos on koko elämänsä toiminut kaikkien muiden odotusten ja oletusten mukaisesti. Elämme yhä todella vahvojen binääri-/heteronormien yhteiskunnassa, joten kaikki niistä poikkeavat joutuvat todennäköisimmin jonkinlaisen taistelun (itsensä ja/tai muiden kanssa) käymään oman tiensä löytämiseksi. Jos et ollut yllä olevia kysymyksiä koskaan aiemmin pohtinut, niin ota viimeistään tämän artikkelin luettuasi hetki itsellesi (yksin tai muiden seurassa) ja vastaa niihin – täysin avoimen rehellisesti.

Itsekin jäin vielä miettimään etenkin tuota fantasiakysymystä. Olen tainnut suuren osan elämääni pyrkiä tietoisesti rajaamaan fantasioitani tavalla, joka saisi ne jotenkin paremmin sopimaan oletettuun ja perinteiseen normiin. [Tähän se äänitehoste, jossa c-kasetin nauha menee ruttuun tai se, kun vinyyliä scratchaa.] Hey, c’moon! Fantasiat ovat omiasi ja olemassa oman pääsi sisällä – omi siis ne ihan huolella! Helpommin sanottu kuin tehty tämäkin, mutta olen viime vuodet ainakin pyrkinyt parempaan.

Level 4 & 5 – Keskustelua seksistä ja seksuaalisuudesta, anyone?

Seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvistä asioista ei ehkä tule puhuttua ihan satunnaisten tuttujen kanssa, ei ainakaan omaan seksielämään tai seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Ja se on tietenkin täysin ok. Mutta pystytkö puhumaan näistä asioista läheisten ystäviesi (tai ylipäänsä kenenkään luotettavan henkilön) kanssa vai ovatko ne aihe, josta joko vaietaan täysin tai jota sivutaan ohimennen ja siirrytään kiireen vilkkaa helpompaan aiheeseen?

Mitä enemmän seksuaalisuuteen ja seksiin liittyvistä asioista keskustellaan rakentavasti, avoimesti ja häpeilemättä, sitä vähemmän niissä on meillä kenelläkään hävettävää. Ja kun niissä ei pitäisi olla mitään hävettävää! Seksuaalisuus on jokaisella läsnä jokapäiväisessä elämässä osana itseä, joten sen tukahduttaminen ja syrjäyttäminen hyväksyttyjen keskustelunaiheiden joukosta on suorastaan rikollista.

Lopuksi

Olen jo ehtinyt saada uuden avoimemman seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvän puheeni (tämän blogini ja siihen liittyvän somen) vuoksi kyselyjä siitä, olenko jotenkin ”muuttanut seksuaalista suuntautumistani”. Siis häh? Ymmärsinkö nyt oikein, että jos puhuu seksuaalisuuteen liittyvistä asioista, niin on automaattisesti jotenkin ”tulossa kaapista”? Ei ihme, että näistä asioista on kovin monen kaltaiseni heteronkin hankalaa, tai jopa mahdotonta, puhua. Monet saattaisivat nimittäin tällaisten kysymysten edessä vetäytyä takavasemmalle ja lopettaa kauniisti nupullaan olevan seksuaalisen avoimuutensa. Tiukat ovat siis edelleen heteronormatiivisen yhteiskunnan asettamat rajat avoimuudellekin. Onneksi olen syntynyt rikkomaan niitä. Ehkäpä saan sinusta apua hankkeessani avoimemman (seksi)puheen puolesta?

Tämä artikkeli kuunneltavissa Mitä kuuluu, kympin tyttö? -podcastissa: https://anchor.fm/niina-holopainen/episodes/Hetki-avointa-puhetta-seksist-ja-seksuaalisuudesta-e1d9s7g

Mitkä ihmeen seksuaalioikeudet?

Tiesitkö, että seksuaalioikeudet ovat seksuaalisuutta koskevia ihmisoikeuksia? Pienenpienen lähipiiriin suuntautuneen kyselytutkimuksen tuloksien tutkailun jälkeen väitän niiden olevan melko paljon huonommin tunnettuja kuin alkuperäiset yleismaailmalliset ihmisoikeudet. Seksuaalioikeuksien julistus on myös pohja ja perusta kaikelle seksuaalineuvonnalle, joten koin oikeudekseni ja velvollisuudekseni hieman näykkiä ja pureskella kyseistä listaa puolestasi. Toivon toki myös, että osallistut seksuaalioikeuksien sulatteluun kanssani.

Seksuaalioikeudet ovat Seksuaaliterveyden maailmanjärjestön WAS:n mukaan edellytys parhaan mahdollisen seksuaaliterveyden saavuttamiselle, mikä edellyttää laajaa käsitystä seksuaalisuudesta. Määrittelin blogini kotisivun esittelytekstissä seksuaalisuuden olennaiseksi osaksi sitä, mitä kukin meistä on, mutta tässä yhteydessä voisi olla paikallaan laajentaa määritelmää vaikkapa WAS:n julistuksen sanoin: ”seksuaalisuus on keskeinen osa ihmisyyttä läpi elämän sisältäen sukupuolen, sukupuoli-identiteetit ja -roolit, eroottisuuden, nautinnon, läheisyyden ja lisääntymisen. Seksuaalisuus koetaan ja ilmaistaan ajatuksina, fantasioina, haluina, uskomuksina, asenteina, arvoina, käyttäytymisenä, toimintana, rooleina ja ihmissuhteina. Vaikka seksuaalisuus voi sisältää kaikki nämä ulottuvuudet, eivät niistä kaikki ole aina koettuja tai ilmaistuja. Seksuaalisuuteen vaikuttaa biologisten, psykologisten, sosiaalisten, taloudellisten, kulttuuristen, laillisten, historiallisten, uskonnollisten ja henkisten tekijöiden vuorovaikutus.”

Pyrin tässä artikkelissa avaamaan vain kuutta ensimmäistä seksuaalioikeutta erilaisten esimerkkien avulla. Tarkastelen kunkin oikeuden toteutumista tai toteutumatta jäämistä nyky-yhteiskunnassa niin yksilön jokapäiväisen elämän kuin yhteiskunnan rakenteiden ja palveluiden kautta.

1. Oikeus tasa-arvoon ja syrjimättömyyteen

Lähdettiinpä heti melko painavasti liikkeelle. Tämä ensimmäinen oikeus on siis käytännössä oikeus näihin kaikkiin muihin seksuaalioikeuksiin, taustasta riippumatta. Kun on ikänsä kasvanut ja elänyt verrattain pienissä kylissä ja pikkukaupungeissa, on melko helppoa sanoa, että suurta osaa ihmisistä sorsitaan ihan jo päivittäisessä elämässä erinäisistä syistä, eli esimerkiksi etnisyydestä, poliittisesta kannasta, sosioekonomisesta taustasta, vammaisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuoli-identiteetistä johtuen.

Erottelu em. syistä ulottuu kaikille elämän osa-alueille; osa ihmisistä vain tuntuu olevan kanssaihmisten silmissä enemmän oikeutettuja (tasa-arvoiseen kohteluun) kuin toiset. Kuinka käy esimerkiksi siisteihin merkkivaatteisiin pukeutuneen kirjakieltä puhuvan rouvashenkilön, jos hän menee kovalla pakkasella bussia odotellessaan vain maksaville asiakkaille tarkoitettuun aseman kahvioon hetkeksi lämmittelemään? Entäs epäsiististi pukeutuneen, aavistuksen edellisillan alkoholipitoisilta juomilta tuoksahtavan, suomea murtaen puhuvan miehen, joka vasen poski tikattuna ja silmät vahvasti meikattuina odottaa sitä samaa bussia siinä samassa kovassa pakkasessa ja haluaa hetken lämmitellä kohmeisia käsiään kahvion kutsuvassa lämmössä? Kohtelu on melko varmasti kussakin tapauksessa omanlaisensa; esimerkin rouva ja herra saanevat osakseen paljolti toisistaan eroavat kokemukset – ulkoisesta olemuksesta vedettyjen sosioekonomiseen taustaan, etnisyyteen ja ehkä myös sukupuolen ilmentämiseen liittyvien johtopäätösten vuoksi.

Seksuaalioikeudetkin kuuluvat joidenkin (etuoikeutettujen) ihmisten mielestä varmasti vain niille, jotka istuvat auttamattoman ahtaaseen suomalaiseen heteronormatiiviseen muottiin. Ne kuuluvat kuitenkin kaikille, ja jotta ihmisten syrjivät asenteet saataisiin korjattua, seksuaalioikeuksista (meidän kaikkien yhteisinä oikeuksina) tulisi puhua vielä paljon nykyistä enemmän, niin kotona kuin koulussa – ja niiden pitäisi olla näkyvillä yhteiskunnassa ylipäänsä. Seksuaaliterveyteen liittyvien palvelujen tarjonnan ja saatavuuden kannalta on puolestaan todella tärkeää, että niitä on tarjolla kaikkien ryhmien edustajille, ei vain enemmistölle. Erityisen tärkeää onkin tarjota seksuaalineuvontaa esimerkiksi täysin eri kulttuurista Suomeen muuttaneille – lähtömaan lait, oikeudet ja normit kun voivat olla suuressa ristiriidassa omiemme kanssa.

2. Oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen

Tämänkin oikeuden pureskelun kohdalla palaan väkisinkin mielessäni (noin 20 vuoden taakse) synnyinpaikkakunnalleni, joissa kyllä varmasti huomattiin esimerkiksi kaikki ”normaalista” sukupuolen ilmaisusta poikkeava; naisellisesti pukeutuva itseään meikein ehostava miesoletettu pantiin merkille, ”merkittiin”, ja yritettiin mahdollisesti hakata tilaisuuden tullen mihin tahansa tekosyyhyn vedoten. Vähintäänkin homoksi haukuttiin sen paremmin kyseisen henkilön seksuaalista suuntautumista tietämättä. Ja vaikka se olisi tiedettykin, niin ei sillä olisi väliä ollut – mies ei meikkaa eikä hameväen vaatteita käytä, joten homo mikä homo, ainakin kaikkien ”oikeiden” miesten mielestä. Homo oli tuolloin jonkinlainen yleisnimitys kaikelle vieraalle ja erilaiselle.

Nykyisin sukupuolen ilmaisun ja sukupuoli-identiteetin perusteella tapahtuva syrjintä on onneksi myös tasa-arvolain mukaan kielletty. Toivon kovasti, että tilanne on menneisyyteni mielikuvista myös käytännön tasolla parantunut. Kuitenkin aina, kun näen sukupuolensa ilmaisun ja sukupuoli-identiteettinsä kanssa kamppailevia nuoria, jotka sanovat, etteivät uskalla ikätovereiden ja/tai ympäröivän yhteiskunnan reaktioiden pelossa näyttää ja ilmentää avoimesti sitä, mitä sisimmässään tuntevat olevansa, huomaan, että ei olla tultu vielä kovin kauas noista oman nuoruuteni ajan poteroista, valitettavasti.

3. Oikeus itsemääräämiseen ja keholliseen koskemattomuuteen

Tämä seksuaalioikeus tarkoittaa siis käytännössä muun muassa sitä, että jokaisella on oikeus päättää esimerkiksi siitä, mikä hänen sukupuoli-identiteettinsä on, miten hän sukupuoltaan ilmaisee, millaisen kumppanin valitsee (kumppanin suostumuksella, tietenkin), millaisesta seksistä tykkää ja millainen koskettaminen/puhuttelu on hyväksyttävää ja millainen ei, myös parisuhteessa.

Seksuaalinen itsemääräämisoikeus koskee myös ”suostumusta ennen mitään seksuaalisuuteen liittyvää leikkausta”. Mietipä tässä kohtaa vaikka sitä intersukupuolista vauvaa, jolla on syntyessään osa miehen ja osa naisen sukuelimistä ja vanhemmat ja lääkäri tekevät päätöksen kirurgisesta sukupuoliominaisuuksien muokkaamisesta ennen kuin tällä itsellään on mitään tietoa tai kykyä päättää asiasta itse. Entä jos/kun vanhemmat valitsevatkin väärin? Tämän lisäksi myös vaatimus transihmisten lisääntymiskyvyttömyydestä ja kahden eri psykiatrin lausunnot ennen sukupuoli-identiteetin juridista vahvistamista ovat vakava itsemääräämisoikeuden loukkaus, josta ei vielä Suomessakaan ole päästy eroon.

4. Oikeus vapauteen kidutuksesta ja julmasta, epäinhimillisestä tai alentavasta kohtelusta tai rangaistuksesta

Osan tähän seksuaalioikeuteen liittyvästä taisinkin jo makustella tuossa edellisessä kohdassa; transihmisten pakkosterilisaatiot jos mitkä ovat julmaa, epäinhimillistä ja alentavaa kohtelua.

Jotain hyvääkin on onneksi saatu maailmanlaajuisesti aikaan tämän seksuaalioikeuden toteutumiseksi; esimerkiksi World Visionin #pelastapimppi -kampanja on nostanut yhä joissain maissa ja kulttuureissa tapahtuvan tyttöjen sukuelinten silpomisen entistä paremmin suuren yleisön tietoisuuteen ja saanut maat ja yhteisöt toimimaan tämän toiminnan lopettamiseksi.

5. Oikeus vapauteen kaikista väkivallan ja pakottamisen muodoista

#METOO räjäytti potin tämän seksuaalioikeuden osalta pari-kolme vuotta takaperin eikä myrsky onneksi ole vieläkään täysin laantunut. Julkinen keskustelu avasi aika monta suljettujen ovien taakse piiloon jäänyttä seksuaalista hyväksikäyttötapausta ja johti jopa tutkimuksiin ja tuomioihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että seksuaalisesta häirinnästä olisi päästy, mutta puheeksi ottamisen ja vaiettujen asioiden esille nostamisen kynnys on madaltunut tuntuvasti – hyvä niin.

Neitsyyden selvittämisen voisi tällaisena länsimaisena etuoikeutettuna naisena kuvitella olevan osa kaukaista menneisyyttä, mutta valitettavasti sekin on vielä osa joidenkin kulttuureiden ja uskontojen harjoittamaa väkivaltaa naista kohtaan, kun halutaan selvittää, onko tämä ”naimakelpoinen” vai ei. Jotkut neitsyytensä ennen avioliittoa menettäneistä naisista saattavatkin väkivallan pelosta turvautua hymenplastiaan, jossa immenkalvo ikään kuin korjataan (emättimen sidekalvo tikataan), jolloin nainen vuotaa verta ensimmäisessä leikkauksen jälkeisessä yhdynnässä.

Osaa muista tämän seksuaalioikeuden alle asettuvista aiheista taisinkin sivuta jo edellä olevia oikeuksia pureskellessani – monet seksuaalioikeuksistakin liittyvät tietenkin kiinteästi toisiinsa eivätkä ole olemassa toisistaan irrallisina. Kunniaväkivaltaa en ole kuitenkaan vielä tainnut mainita, ja aivan kuten sukuelinten silpomisenkin kohdalla, ongelman esillä pitäminen ja aktiivinen toiminta kyseisten kulttuurien edustajien parissa toiminnan lopettamiseksi voi kantaa hedelmää.

6. Oikeus yksityisyyteen

Erityisesti nuoria on hyvä muistuttaa siitä, että esimerkiksi omasta seksuaalisuudestaan, sukupuoli-identiteetistään ja seksuaalisesta suuntautumisestaan saa vaieta, ja että heillä on oikeus saada yksityistä ja luottamuksellista seksuaaliterveysneuvontaa, ilman huoltajia, niin halutessaan. Toki tämä sama koskee myös meitä aikuisia, mutta me tämän ehkä jo paremmin tiedämmekin.

Lopuksi

Seksuaaliterveyden maailmanjärjestön seksuaalioikeuksien julistuksessa seksuaalioikeuksia on kaiken kaikkiaan kuusitoista, eli olen toistaiseksi raapaissut vain pintaa. Jokaisella on edellä mainitun lisäksi muun muassa oikeus seksuaaliterveystietoon, seksuaalikasvatukseen ja vaikkapa keinoihin tehdä perhesuunnittelua.

Tiesitkö sinä jo kaiken tämän tai enemmänkin seksuaalioikeuksista? Aiotko perehtyä asiaan syvemmin? Miksi/miksi et?

Voit myös kuunnella tämän artikkelin Mitä kuuluu, kympin tyttö? -podcastissa. Podcast-jaksossa myös hieman asiaa Oikeus olla -kansalaisaloitteesta: https://anchor.fm/niina-holopainen/episodes/Mitk-ihmeen-seksuaalioikeudet-ja-onko-kaikilla-oikeus-olla-oma-itsens-eum1nq

Lisää seksuaalioikeuksista: Seksuaaliterveyden maailmanjärjestön (WAS) seksuaalioikeuksien julistus

Seksuaalisuuden ja perinteisten sukupuoliroolien ylisukupolviset vankilat

Rajoitettu, valvottu, hävetty, passiivinen objekti, vai vapaa, vapautunut, varma, aktiivinen subjekti? Pitkä matka on varmasti viimeisten noin sadan vuoden aikana kuljettu, mutta ylisukupolviset sukupuoliroolikäsitykset haastavat myös nykynaista – ja -miestä. Varsin mainiosti toteutettu Seksi-Suomen historia -dokumenttisarja (Yle Areena, 2017) juoksuttaa katsojaa läpi naimaluvan kiertäjien aikojen, haureuden harrastajien ja laittomien aborttien vuosikymmenten, ohi Helsingin naisten siveyttä rapauttaneiden olympialaisten, yli seksuaalisen vallankumouksen ja pornotakavarikoiden, ja lopulta kohti nykypäivää. Dokumenttisarja tarkastelee seksuaalisuutta ja sukupuolia lähinnä vain mies-/nais-binäärin ja heteronormatiivisuuden lähtökohdista, kuten teen tässä artikkelissa minäkin.

Vähintäänkin vielä 1900-luvun alkupuoliskolla – ja vähän sen ylikin – seksuaalisesti avoin, utelias ja aktiivinen nainen on Suomessakin leimattu hulluksi, mielipuoliseksi ja jopa rikolliseksi samaan aikaan, kun nuorille miehille vaikkapa maksullisen seksin ostaminen ja ”naisissa käynti” muutenkin on saatettu nähdä jopa eräänlaisena miehuuskokeena ja vähintäänkin sulkana hatussa. Naisille ei vapauksia seksuaalisuuden ilmaisuun ja toteuttamiseen tietenkään voinut tuolloin myöntää, koska haluttiin ainakin olla varmoja siitä, että naisten kantamat jälkeläiset todella olivat näiden aviomiesten siittämiä tai että naapurin pojalle naitettava tyttö todella oli impi ennen avioliiton satamaan purjehtimista. Kertoipa äitini kuulleensa vielä 1960-luvulla ikäistensä naisten ei-toivotuista ja syvästi hävetyistä avioliiton ulkopuolisista vahinkoraskauksista, joita kurevöin yritettiin peitellä viimeiseen saakka. Ja kylillä puhuttiin. Ja juoruttiin. Ja paheksuttiin. Kuinka se nyt noin maineensa pilasi?

Seksi-Suomen historian katsottuani jäin pohtimaan, olemmeko oikeastaan tulleet edes kovin kauas noista kalkkeutuneista käsityksistä naisten ja miesten seksuaalisuudesta ja sukupuolirooleista? Yhä edelleen tyttöä, jonka seksielämästä vuotaa tietoja (tai ehkä ennemminkin luuloja) ikätovereiden keskuuteen vaikkapa yläkoulussa on todennäköisimmin monien puheissa huora, kun taas seksuaalisesti aktiivinen poika saa kavereiltaan uteliaita kyselyjä, ihailua ja selkääntaputuksia – saattaapa hän jopa nostaa ”markkina-arvoaan” häntä tavoittelevien silmissä. Tyttö taas saanee halventavia kommentteja, suoria ehdotuksia seksistä tai jopa sopimatonta intiimialueiden koskettelua osakseen. Voi käydä jopa niin, että tyttöä ei enää nähdä tai katsota hänen itsensä vuoksi vaan hänet nähdään laukeamisvälineenä, hyödykkeenä ja häntä katsotaan pelkän seksin toivossa. Emme siis näytä varsinaisesti irtautuneen ainakaan täysin noista pölyttyneistä, oletetuista sukupuolirooleista ja oman seksuaalisuuden toteuttamisen tiukan vanhoillisesta normistosta. Tästä(kin) todisteena mainittakoon muun muassa vuoden 2020 audiokilpailu Shortdoxin voittaneen Nea Lundströmin kokemukset seksuaalisen väkivallan kokemisen jälkeen ja hänen omaelämäkertainen teoksensa #HUORA.

Nykynuoria, joita siis yhä huoritellaan, kasvattavat pääasiassa 60-80-luvuilla syntyneet, joita puolestaan ovat kasvattaneet arviolta 40-60-luvuilla syntyneet. Kukin näiden sukupolvien edustaja on jossain määrin oman aikansa arvojen ja normien tuote – yksilöstä riippuen niistä enemmän tai vähemmän irti pyristellyt tai sinne jämähtänyt. Kun pääsin pohdiskeluissani tähän saakka, aloin miettiä ylisukupolvisuuden painoa monessa muussakin seksuaalisuuteen liittyvässä asiassa kuin vain yllä kuvatussa mahdollisen seksuaalisen aktiivisuuden lyömässä leimassa. Kehonkuvaan liittyen olin sitä jo jonkin verran pohtinutkin ja huomannut valitettavasti itsekin sortuneeni joskus arvostelemaan omaa kehoani oman tyttäreni kuullen – niin se negatiivisen kehonkuvan taakka saadaan taas siirrettyä seuraavalle kantajalleen, joka toivottavasti on äitiään viisaampi eikä tee itselleen samaa, saati laita vahinkoa enää kiertämään. Poikien ja miesten maailmasta ensimmäisenä mieleen nousi sukupolvelta toiselle siirtyvä ainainen ”lätkäjätkyyden” ja muiden runopoikaa perinteisempien miestyyppien ihannointi oikeanlaisen maskuliinisuuden ilmentyminä. Juhani Brander kirjoittaa näistä koukuttavassa ja silmiä avaavassa esseekokoelmassaan Miehen kuolema: pohdintoja maskuliinisuudesta (WSOY, 2020). Brander valottaa esseissään perinteisen maskuliinisuuden arvojen, normien ja ilmaisun potentiaalista vahingollisuutta kaikkien sukupuolten kannalta ja muistaa siinä samalla katsoa myös itseään ja omaa miehistä menneisyyttään raikkaan kriittisesti.

Joskus pelkkä seksuaalisuudesta puhuminen voi joutua pyristelemään pois ylisukupolvisesta tyrmästä, kuten kävi minun kohdallani nyt helmikuussa 2021, kun oma äitini olisi suonut minun puhuvan pienempään ääneen juuri aloitetuista seksuaalineuvojan opinnoistani heidän asuntonsa oviaukossa seistessäni – etteivät vain naapurit ja ohikulkijat satu kuulemaan! Hui sentään! Minua tämä hieman huvitti, mutta kun miettii seksuaalikasvatuksen historiaa, ei ole mikään ihme, että näistä asioista ääneen puhuminen saa 1950-luvun alun lapsen korvat punoittamaan. Heidän lapsuutensa aikaan minun kaltaiseni kovaan ääneen seksuaalisuuden saloista huuteleva nainen olisi todennäköisesti passitettu jonkinlaisiin mielentilatutkimuksiin, sukupuolitautiklinikalle testeihin ja ehkä jopa varmuuden vuoksi steriloitu – ettei vaan äpäröitä intoutuisi kantamaan ja toisten naisten miehiä vikittelemään. Herra varjele!

Yritin seuraavaksi viedä seksuaalisuuden ylisukupolvisuuden taakan hahmottamisen ja ymmärtämisen aina yökerhojen hämyyn saakka. Entäs jos parikymppisiä naisia tanssilattialla luvatta kähmivät kuusikymppiset miehet ovatkin vain oman sukupolvensa seksuaalikasvatuksen (puutteen) uhreja? He luulevat toimivansa hyväksyttävällä tavalla, koska heidän nuoruudessaan kunnialliset nuoret naiset eivät keikistelleet napa paljaana yökerhojen/tanssilavojen tanssilattioilla; vähäpukeiset ja keimailevat naiset olivat tuolloin miesten otettavissa, rahalla tai ilman. Tämä ajatusketju ei kyllä äitini edelläkuvailtujen hyssyttelyjen lailla enää hymyilyttänyt – osittain omien huonojen tanssilattiakokemusteni vuoksi. Ylisukupolvisen kuorman seksuaalisuuteen liittyen jaksaa vielä yrittää ymmärtää urautunutta kehää kiertävissä keskusteluissa omien vanhempiensa kanssa, mutta seksuaalisen koskemattomuuden rikkomisessa menee täyden ymmärryksen raja. Lukutaito se on todennäköisimmin 50-luvulla syntyneilläkin. Ja jos ei lukutaitoa, niin varmasti on radiosta tai “kyliltä” kuullut seksuaalioikeuksista ja siitä, mikä lain mukaan on nykyisin sallittua tai kiellettyä. Tai vähintäänkin on korvat, jotka kuulevat, kun vasten tahtoaan kourittu nainen siellä tanssilattialla sanoo ”lopeta” tai ”ei”.

Jos näitä menneisyyden nuoria kuitenkin voi edes yrittää hetken ymmärtää oman aikansa tuotteina, niin mikä sitten selittää seksuaalisen tasa-arvon aikana syntyneiden ja kasvaneiden vastaavanlaisen törkeän käytöksen? Ja kuinka monta sukupolvea täytyy ylittää ennen kuin kuorma saadaan lopullisesti purettua? Lisäksi, voivatko kaikki ihmiset koskaan täysin turvallisesti ilmaista ja ilmentää omaa seksuaalisuuttaan vailla esimerkiksi seksuaalisen väkivallan pelkoa – mihin saakka avoimuudella, koulujen ja kotien seksuaalikasvatuksella ja seksuaalisuudesta puhumisella kunkin ikäryhmän ymmärtämällä tavalla voidaan päästä, jos kauneimpana tavoitteena on kaikille turvallinen ja aidon tasa-arvoinen yhteiskunta?

Melko monta kysymystä jäi roikkumaan ilmaan jo pelkän (binäärisen/heteronormatiivisen) sukupolvitaakan pohdiskelusta – kuinka monta niitä olisikaan, jos olisin pohtinut asiaa muunsukupuolisten näkökulmasta tai sekoittanut uskonnot mukaan samaan keitokseen?

Voit myös kuunnella tämän artikkelin ja siihen liittyvää pohdintaa Mitä kuuluu, kympin tyttö? -podcastissa: https://anchor.fm/niina-holopainen/episodes/Seksuaalisuuden-ja-sukupuoliroolien-ylisukupolviset-vankilat-este0p

Armeliaisuutta alastomalle

Yksi ensimmäisistä seksuaalineuvojakoulutuksemme kotitehtävistä oli riisuuntua alasti ja katsoa itseämme armollisesti ja hyväksyen – jopa ihaillen. Niinpä seison kirkkaassa päivänvalossa tutkimassa alastonta kehoani peilistä. Minä, joka en ole koskaan tuntenut oloani mukavaksi omissa nahoissani enkä ole halunnut täysin antautua toisten tai edes omalle katseelleni ilman vaatteita; aina on ollut esimerkiksi kilo, kaksi, kolme (tai esikoisen jälkeen reilut kolmekymmentä kiloa) liikaa, että voisin katsoa vartaloani lempeästi ja hyväksyen, saati ihaillen, tai että voisin uskoa minulle lausutut kohteliaisuudet totena. Naiseuden mittariksi jossain varhaisteiniydessä nostamani rinnatkin ovat minut mielestäni pettäneet, kun eivät suuremmaksi kasvaneet. Olen monien muiden tapaan saanut kanssaihmisiltä satunnaista vahvistusta omalle negatiiviselle käsitykselleni näistä molemmista – sekä liikapainosta että rintojen pienuudesta – varhaislapsuudesta aina tänne keski-iän kynnykselle.

Eräällä sukulaisellamme oli kyläillessään tapana arvostella kaikki talomme naiset sanomalla ”oletpa sinä lihonut viime näkemästä”, ja osani kommenteista sain tietysti minäkin sisarusparven pyöreäposkisena kuopuksena. Ymmärrän nyt, että hän purki ilkeillä kommenteillaan todennäköisesti vain omaa pahaa oloaan tai toisti kuin automaattiohjauksella omilta vanhemmiltaan saatua mallia toisten ihmisten ulkonäön arvostelusta, mutta en minä sitä lapsena ymmärtänyt. Tämän sukulaistädin sammakoiden lisäksi kuulin lapsena ja nuorena myös seuraavaa: ”Niina se on muistanut olla ruoka-aikaan kotona”, ”tämä tyttö se painoi jo vauvana kuin kasa rautanauloja” ja ”eihän tyttö voi painaa noin paljon”. Vielä aikuisenakin olen kuullut muun muassa ”kroppa vaan ei oo siun vahvuus”, ”ok, kunhan et paisu ihan taikinaks” ja ”ethän sinä ole nainen, kun ei sinulla edes ole tissejä”. Kun otan huomioon sen, että suuri osa minun kehooni kohdistuneista toisten ihmisten katseista on lapsuudesta saakka ollut kovin negatiivisia sävyltään, ymmärrän, että positiivisen ja armollisen kehonkuvan muotoutumisessa ja itseni hyväksymisessä on kohdallani ollut paljon haasteita. Arvostelevat ja vähättelevät kommentit ovat syöneet pohjan kaikilta niiden välissä ja jälkeen tulleilta lempeiltä ja hyväksyviltä kommenteilta, koska olen jäänyt kiinni negatiivisiin ja katsonut itseäni niiden kautta ja läpi; aivan kuin en olisi edes itse rakentanut omaa kehonkuvaani vaan antanut muiden tehdä sen puolestani ja oppinut tuomitsemaan heidänkin tuomitsemat osat itsestäni.

Kääntelehdin ja vääntelehdin yhä kotitehtävää suorittaessani peilin edessä, kallistan päätäni ja katson huolellisesti jokaista kurvieni ja suorieni peiliin piirtämää kuvajaista. Talvenvalkean hipiän heijastus miltei häikäisee. Hymähdän. Huomaan, että parikymppisenä koetun ensimmäisen raskauden maalaamat tiikerinraidat kupeissa ja rinnoissa ovat nykyisin miltei metallinhohtoiset. Muistan tuolloin seuranneeni kauhulla violetinsinisinä näyttäytyneiden raskausarpien kasvua muutoin virheettömällä ihollani. Nyt ne ovat heleitä ja melkein huomaamattomia. Käännyn selin peiliin ja kurkistan näkymää oikean olkani yli. Yläselkääni peittää laaja tatuointi, jonka värittämisen muistan sattuneen niskanikamien kohdalta niin kovin, että tuntemus oli lopulta liki orgastinen. Hymähdän uudestaan. Oman takamuksen tiirailu peilin välityksellä puolestaan nostaa mieleen teinipoikien kommentit siitä, miltä ”perse näytti viisnollaykkösissä”. Takamukseni on monesti sanottu olevan hyvä, mutta iso. Mitä ikinä se sitten tarkoittakaan. Hymähdän vielä pulleille pakaroillenikin. Käännyn sitten takaisin lähtöasentoon kasvot peiliin päin. Korjaan vielä ryhtiä, lasken painon molemmille jaloille ja asettelen kädet ensin rintojen alle ristiin, sitten vyötäisille molemmin puolin kehoa. Vahva olo, voimakaskin. Nyökkään napakan päättäväisesti ja katson itseäni silmiin; tämän kehon aion oppia hyväksymään sekä sitä arvostamaan.

Tämän kehon aion oppia hyväksymään

Rakkaassa, mutta liian vähälle jäävässä harrastuksessani valokuvauksessa näen kauneutta kaikissa inhimillisissä kuvauskohteissani; pyrin mielellään aivan iholle ja liki, jotta saisin ikuistettua sen aidon ja peittämättömän kauneuden, joka kaikista mielestäni huokuu. Miksi en siis ole koskaan nähnyt sitä itsessäni? Olisinko nähnyt, jos en olisi tiennyt itseäni katsovani? Olisinko löytänyt sen jo, jos minulle ei olisi aina tolkutettu ylipainostani lapsena tai muistutettu puutteistani vielä aikuisena? Miksi en ole osannut sivuuttaa kommentteja tai jättää niitä omaan arvoonsa? Ehkä löydän lopulta vastauksen näihinkin kysymyksiin matkani varrella.

Puen vaatteet takaisin päälleni ja siirryn peilin edestä pöydän ääreen pohtimaan toista, myös katseeseen liittyvää kotitehtäväämme, jossa piti miettiä lapsuuden aikaa ja sitä, kuka minua tuolloin oli katsonut ja miten. Pohdin lapsuudessa minuun kohdistuneita katseita pitkään ja hartaasti. Lopulta muistin olleeni hyväksyvien katseiden kohteena, kun menestyin koulussa tai voitin piirustuskilpailun. Tuomitsevien katseiden kohteena olin varsin usein edellä kuvatun kaltaisissa painooni liittyvissä tilanteissa tai kun jäin kiinni ehkäisypillereistä 15-vuotiaana tai kun kirosin kovaan ääneen isosiskon rippijuhlissa kuralätäkköön kaaduttuani (kolmevuotiaana). Tässä kotitehtävässä piti lopulta katsoa omaa lapsi-minäänsä lempeästi ja hyväksyvästi. Minulta pääsi jostain syystä tässä kohtaa tehtävää itku. Annoin sen tulla ja hymyilin sitten kyynelten läpi sille kolmevuotiaalle äkäpussille rapaisessa hörhelömekossaan.

Matkani seksuaalineuvojakoulutuksessa on vasta alussa, mutta olen jo enemmän avoinna itselleni ja valmiimpi itseni hyväksymiselle kuin koskaan aiemmin.

Miten sinä katsot itseäsi ja miten sinua katsotaan tai on katsottu?

-Niina

P.S. Kuuntele tämä kirjoitus ja siihen liittyvät pohdinnat Mitä kuuluu, kympin tyttö? -podcastissa: S2, E1 – Armeliaisuutta alastomalle (Mitä kuuluu, kympin tyttö -podcastin toinen kausi)